Ylioppilastutkinto Suomessa

Suomalainen ylioppilastutkinto on saanut alkunsa Turun akatemian ja sittemmin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston pääsykuulusteluista, joiden tarkoituksena oli selvittää, hallitseeko oppilas yliopisto-opintoihin vaadittavat perustiedot. Kuulustelut olivat aluksi ainoastaan suullisia, mutta vuonna 1853 niihin sisällytettiin myös kaksi kirjallista koetta: äidinkielinen kirjoitus sekä käännös äidinkielestä vieraalle kielelle (yleensä latinaksi). Vuotta 1853 pidetäänkin nykymuotoisten ylioppilaskirjoitusten syntymävuotena.

Vuonna 1874 ylioppilaskirjoitukset uudistettiin ja siirrettiin pääosin yliopistolta lukioille. Tuolloin määrättiin, että lukion on järjestettävä valmistuville oppilailleen kirjallinen koe suomen kielessä, ruotsin kielessä, vieraassa kielessä (saksa, ranska, venäjä tai latina) ja matematiikassa. Vuonna 1901 otettiin lisäksi käyttöön erilliset pitkän ja lyhyen matematiikan kokeet. Yliopiston sensorit laativat ja tarkastivat koekysymykset. Läpäistyään kirjalliset kokeet oppilaat osallistuivat yliopiston järjestämiin suullisiin kuulusteluihin. Sekä kirjallisissa että suullisissa kokeissa hyväksytyt saivat luvan kirjautua yliopiston opiskelijoiksi ja käyttää ylioppilaan arvonimeä.

Naiset saivat alun perin osallistua ylioppilaskirjoituksiin vain erityisluvalla. Ensimmäinen ylioppilastutkintoon tarvittavat tentit suorittanut nainen oli Wilhelmina Sofia af Gadolin (1802–1845), mutta vasta vuonna 1870 Maria Tschetschulin sai erityisluvan suorittaa varsinaisen tutkinnon, mutta hänen ei annettu käyttää ylioppilaslakkia, vaan hänen oli tyydyttävä ylioppilasjuhlissaan pelkkään lyyraan, jonka hän oli kiinnittänyt valkoiseen rusettiin kampauksessaan. Hänen jälkeensä seuraava naisylioppilas oli vuonna 1873 ylioppilaaksi valmistunut Emma Irene Åström, joka uhmasi kieltoa ja käytti lakkia. Se herätti pahennusta ja hän ei saanut pitää ylioppilaslakkia ulkona.^[3] Åström jatkoi yliopisto-opintoja ja valmistui ensimmäiseksi naismaisteriksi. Vuoden 1874 uudistuksissa naisten osallistuminen ylioppilaskirjoituksiin vapautettiin, mutta yliopistossa opiskelua varten naiset tarvitsivat erityisluvan vuoteen 1901 asti. Vuodesta 1895 kokeet on järjestetty kahdesti vuodessa.

Suomen itsenäistyttyä Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto muuttui Helsingin yliopistoksi. Vuonna 1921 voimaan tulleessa uudessa ylioppilastutkintoasetuksessa tutkinnon järjestäminen siirrettiin kokonaan lukioiden vastuulle. Yliopiston järjestämät suulliset kokeet lakkautettiin ja tilalle tulivat kouluissa kevätlukukauden aikana järjestettävät suulliset kuulustelut. Käytännöksi tuli, että lukion ylimmällä luokalla varsinainen koulutyö lopetettiin jo helmikuussa (jolloin ylioppilaskokelaat alkoivat viettää penkinpainajaisia); kevätlukukauden loppuosan aikana pidettiin vain ylioppilaskirjoitukset ja suulliset kuulustelut. Samalla tutkinnon kokeiden laatiminen ja korjaaminen siirtyi yliopistolta erilliselle Ylioppilastutkintolautakunnalle.

Vuoden 1921 asetuksessa ylioppilastutkintoon kuului viisi pakollista koetta: äidinkielen, toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen ja matematiikan rinnalle tuli reaalikoe, jolla mitattiin kokelaan tietoja luonnontieteellisissä aineissa (fysiikka, kemia, biologia ja maantieto) sekä historiassa ja uskonnossa.

Paitsi keväällä, pidettiin ylioppilaskirjoitukset jo tuolloin myös syksyllä. Silloin niihin kuitenkin osallistuivat vain ne, jotka kevään kirjoituksissa oli jossakin aineessa hylätty tai jotka eivät sairastumisen vuoksi voineet osallistua johonkin kevään kokeeseen. Myöhemmin tehtiin lisäksi mahdolliseksi korottaa keväällä saatuja hyväksyttyjäkin arvosanoja syksyn kirjoituksissa tai täydentää silloin tutkintoa ylimääräisillä kokeilla.

Vanha periaate, jonka mukaan jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon, eli vielä jonkin aikaa 1900-luvulla. Ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.

Sodan jälkeen annetussa vuoden 1947 asetuksessa pakollisten kokeiden määrä pudotettiin neljään, jolloin matematiikasta ja reaalista tuli vaihtoehtoisia. Samalla sallittiin enintään kahden ylimääräisen kokeen suorittaminen. Tämän jälkeen usean vuosikymmenen ajan ylioppilastutkinnon paras mahdollinen tulos olikin kuusi laudaturia. 1970-luvulla tuli mahdolliseksi täydentää tutkintoa ylimääräisillä kokeilla, joista kokelas sai erillisen todistuksen. Laudatureita saattoi siten kertyä samalle henkilölle enemmän kuin kuusi, mutta ei samaan todistukseen.

1990-luvun ja 2000-luvun alun aikana ylioppilaskirjoitukset on uudistettu perusteellisesti. Vuonna 1994 sallittiin tutkinnon suorittaminen hajautettuna korkeintaan kolmelle peräkkäiselle tutkintokerralle. Se voidaan suorittaa yhtä hyvin syksyllä kuin keväälläkin. Vuonna 2005 otettiin koko maassa käyttöön uusi tutkintorakenne, jota oli testattu kokeilulukioissa vuodesta 1996 lähtien. Siinä oli kirjoitettava vähintään neljä koetta, joista ainoastaan äidinkieli oli kaikille pakollinen, ja loput kolme sai valita toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen, matematiikan ja reaalin joukosta. Uudistuksen yhteydessä keskustelua herätti etenkin se, että toisen kotimaisen kielen kokeen pakollisuus poistui. Vuonna 2006 vanha reaalikoe lakkautettiin ja jaettiin erillisiin ainereaaleihin. Keväästä 2007 lähtien otsikko- ja aineistoaineen kirjoittamisen sijaan äidinkielessä suoritetaan esseekoe ja tekstitaidon koe.^[4] Keväästä 2022 alkaen ylioppilastutkintoon kuuluu suoritettavaksi viisi koetta, ja tutkintomaksut tulevat suurimmaksi osaksi poistumaan.^[5]

Suomalaisista nuorista huomattavan suuri osa suorittaa nykyään^milloin? ylioppilastutkinnon. Suurista ikäluokista (1946–1950 syntyneet) jo 29 prosenttia luki ylioppilaaksi^{[6]tarvitaan parempi lähde} ja peruskoulun tultua saattoi yhä useampi harkita 16-vuotiaana lukioon pyrkimistä. Suomen lisäksi ylioppilastutkinto suoritetaan ainakin Saksassa ja Tanskassa. Ruotsissa ylioppilaskirjoituksia ei ole järjestetty sitten 1960-luvun uudistuksen.

Suomessa on lukion oppilaita julistettu ylioppilaiksi poikkeusoloissa joko ilman kirjoituksia tai suppeampien sotilasylioppilaskirjoitusten perusteella vuoden 1918 sodan päätyttyä sekä talvisodan jälkeen ja jatkosodan aikana.

Toisen maailmansodan aikana järjestettiin rintamalla palvelleille nuorukaisille ns. sotilasylioppilaskirjoituksia, joissa oli ainoastaan kolme ainetta, nekin supistetuin oppimäärin: äidinkieli, vieras kieli sekä joko matematiikka tai reaali. Vuosina 1940 ja 1942 tutkintoa ei lainkaan järjestetty, vaan silloin lukion viimeisen luokan oppilaat julistettiin ylioppilaiksi päästötodistuksen arvosanojen perusteella.

Ylioppilastutkintoon kuuluu vähintään viisi koetta, joista äidinkielen koe (suomi, ruotsi, pohjoissaame, inarinsaame tai koltansaame) on kaikille pakollinen. Muut neljä pakollista koetta kokelas voi valita seuraavista: toisen kotimaisen kielen koe, vieraan kielen koe, matematiikan koe tai jokin reaaliaineen koe.^[5] Vähintään yksi kokeista pitää olla pitkän oppimäärän koe, eli joko toinen kotimainen kieli, vieras kieli tai matematiikka. Viiden pakollisen kokeen lisäksi kokelas voi suorittaa ylimääräisiä kokeita valintansa mukaan. Kokelas valitsee pakolliset kokeet ilmoittautuessaan ensimmäistä kertaa suorittamaan tutkintoa. Valinta on sitova, eli kokelas ei voi vaihtaa pakollisia aineita ilmoittautumisen jälkeen. Samassa aineessa ei voi suorittaa sekä lyhyen että pitkän oppimäärän koetta.^[7]

Ylioppilaskirjoitukset pidetään keväällä ja syksyllä. Ylioppilastutkinnon kokeiden suorittamisen voi hajauttaa enintään kolmelle peräkkäiselle tutkintokerralle. Tutkinnon suoritettuaan kokelas voi halutessaan täydentää tutkintoaan ylimääräisillä aineilla tai käydä kerran korottamassa alkuperäiseen tutkintoon kuuluvaa hyväksyttyä koetta ilman aikarajoitusta. Täydennettäessä hyväksyttyä tutkintoa jälkeenpäin voidaan kirjoittaa myös tutkintoon jo ennestään kuuluvan aineen toisella vaativuustasolla. Hylätyn kokeen voi uusia kolme kertaa tutkinnon suorittamisen aikana.^[7] Hylätty arvosana pakollisessa aineessa estää lähtökohtaisesti kokelasta valmistumasta ylioppilaaksi, joskin hän voi tietyissä tilanteissa saada muista kirjoitetuista aineista kompensaatiopisteitä, joiden avulla hylätyn arvosanan estävä vaikutus voidaan kompensoida (ks kompensaatio). Ylioppilastutkinnon hyväksytysti suorittanut voi uusia hylättyä koetta rajoituksetta.^[7]

Ylioppilastutkinnon kokeet arvostellaan arvosanoilla (korkeimmasta alimpaan): laudatur (L), eximia cum laude approbatur (E), magna cum laude approbatur (M), cum laude approbatur (C), lubenter approbatur (B), approbatur (A) ja improbatur (I).

Ylioppilastutkinto muuttui asteittain sähköiseksi muutama aine kerrallaan alkaen syksystä 2016, jolloin maantiede, filosofia ja saksan lyhyt ja pitkä oppimäärä kirjoitettiin sähköisesti. Matematiikan kokeet siirtyivät viimeisenä sähköiseen muotoon kevään 2019 tutkintokerralla. Sen jälkeen koko ylioppilastutkinto on ollut sähköisessä muodossa, eikä paperista ylioppilastutkintoa enää järjestetä.^[8]

Kokelaat kirjoittavat sähköiset kokeet omalla kannettavalla tietokoneellaan, joka käynnistetään koetilanteessa jaettavalta muistitikulta ylioppilaskokeita varten erikseen tehtyyn käyttöympäristöön. Koe tehdään suljetussa, koesaliin rakennetussa verkossa ilman ulkopuolista yhteyttä. Kokelas ei pääse kokeen aikana käsiksi omalla koneellaan oleviin tiedostoihin tai ohjelmiin, vaan kokeessa hän käyttää muistitikulta ladatussa käyttöympäristössä olevia ohjelmia ja aineistoja. Sähköisten kokeiden vastaukset myös arvostellaan ja lähetetään ylioppilastutkintolautakuntaan sähköisessä järjestelmässä.^[7] Jotta lukioissa päästiin harjoittelemaan sähköistä ylioppilastutkintoa varten, kehitettiin rinnakkain sähköisen ylioppilastutkintojärjestelmän kanssa myös sähköinen koeympäristö Abitti, joka toiminnaltaan ja työkaluiltaan vastaa sähköistä ylioppilastutkintojärjestelmää.^[9] Abitti-järjestelmän avulla lukioissa on voitu järjestää esimerkiksi kurssikokeita joissa opiskelijat ovat samalla päässeet harjoittelemaan ylioppilastutkinnossa käytössä olevan järjestelmän käyttöä.

Jokaisella reaaliaineella on vuodesta 2006 ollut ylioppilastutkinnossa oma kokeensa. Yhdellä tutkintokerralla järjestetään kaksi reaaliaineiden koepäivää. Eri reaaliaineiden kokeet jakautuvat koepäivien välillä niin, että toisena päivänä järjestetään kokeet psykologiassa, filosofiassa, historiassa, fysiikassa ja biologiassa ja toisena evankelis-luterilaisessa uskonnossa, ortodoksisessa uskonnossa, elämänkatsomustiedossa, yhteiskuntaopissa, kemiassa, maantieteessä ja terveystiedossa. Yhtenä koepäivänä voi osallistua vain yhteen kokeeseen, joten yhdellä tutkintokerralla voi suorittaa enintään kaksi reaaliaineen koetta. Yhden kokeen enimmäisaika on kuusi tuntia.^[10]

Paperisten kokeiden aikaan tehtävien määrä kokeissa vaihteli riippuen muun muassa oppiaineen pakollisten ja valtakunnallisesti määriteltyjen valinnaisten syventävien kurssien määrästä. Fysiikassa tehtäviä oli 13, joista vastattiin enintään kahdeksaan. Kemiassa ja biologiassa oli 12 tehtävää, joista vastattiin enintään kahdeksaan, ja muissa reaaliaineissa oli kymmenen tehtävää, joista vastattiin enintään kuuteen. Kaksi annetuista tehtävistä oli niin kutsuttuja jokeritehtäviä, jotka olivat muita tehtäviä vaativampia. Kumpaankin jokeritehtävään sai vastata. Kustakin tehtävästä saattoi saada enintään kuusi pistettä lukuun ottamatta jokeritehtäviä, joista saattoi saada yhdeksän pistettä. Tehtävistä annettiin vain kokonaisia pisteitä. Jokaisessa reaaliaineen kokeessa oli 1–4 oppiainerajat ylittävää tehtävää, joissa kokelasta ohjattiin käsittelemään tehtävää useiden oppiaineiden näkökulmasta tai laajempina aihekokonaisuuksina.^[10]

Ylioppilastutkinnon sähköistämisen myötä tehtävien määrä ja tehtävistä saatava pistemäärä muuttui. Sähköisissä reaaliaineen kokeissa enimmäispistemäärä on 120. Fysiikan, kemian ja biologian sähköisessä kokeessa tehtäviä on 11, joista vastataan enintään seitsemään, ja muissa aineissa on yhdeksän tehtävää, joista vastataan enintään viiteen. Sähköinen reaaliaineen koe rakentuu tehtävätyypiltään ja vaativuustasoltaan erilaisista moduuleista, joissa voi olla useita tehtäviä. Jotkut tehtävät voivat olla pakollisia. Tehtävinä voi olla paitsi perinteisiä esseekysymyksiä, myös esimerkiksi monivalintatehtäviä, piirrostehtäviä, aineistojen analysointia ja näiden yhdistelmiä. Tehtävissä voi lisäksi olla paperista koetta monipuolisempaa taustamateriaalia, kuten tekstejä, kuvia, videoita, äänitteitä, karttoja, animaatioita tai tilastoja. Tehtävien enimmäispistemäärä vaihtelee 15 ja 30 välillä.^[11]

Matematiikan kokeen voi suorittaa joko lyhyen tai pitkän oppimäärän mukaan. Lukio-opinnoistaan riippumatta kokelas voi valita kumman kokeen hän suorittaa.

Matematiikan kokeiden rakenne uudistettiin alkaen kevään 2016 ylioppilaskirjoituksista. Kummassakin kokeessa on 13 tehtävää, joista kokelas vastaa enintään kymmeneen. Jokaisesta tehtävästä saa kuusi pistettä. Sekä lyhyen että pitkän matematiikan kokeessa on kaksi osaa: A-osa ja B-osa. Lisäksi B-osa jakautuu vielä kahteen osaan. Kummassakin kokeessa oli vuosien 2016-2019 paperikokeissa erikseen tehtävävihkot A-osaa ja B-osaa varten. Kokeessa sai aluksi, uutuutena vanhempiin kokeisiin nähden, käyttää laskinta vain B-osassa, A-osan tehtäviin oli vuosina 2016-2018 vastattava ilman laskinta (vuonna 2019, sähköisen kokeen myötä, sallittiin A-osassa koejärjestelmän funktiolaskin). Fyysinen taulukkokirja ja laskin sallittiin viimeisen kerran syksyllä 2020 -- nykyisenlaiset taulukkokirjat olivat olleet käytössä vuodesta 1978 alkaen, jota ennen käytössä oli Logaritmitaulut-kirja, jossa lyhyt kaavaliite. Laskimet sallittiin niin ikään 1970-luvun aikana.^[12]. A-osassa on neljä tehtävää, joihin kaikkiin vastataan. B1-osassa on viisi tehtävää, joista vastataan kolmeen, ja B2-osassa neljä tehtävää, joista kolmeen vastataan. Paperikokeessa toimittiin vuosina 2016-2018 siten, että kokeen alussa kokelas sai sekä A-osan että B-osan tehtävävihkon. Kun hän palautti A-osan vihkon ja vastauksensa viimeistään kolmen tunnin kuluttua kokeen alusta, hän sai laskimensa. B-osan tehtävissä sai paperikokeessa käyttää mitä tahansa funktio-, graafista tai symbolista laskinta ilman tiedonsiirtomahdollisuutta. Kummassakin osiossa oli sallittua käyttää taulukkokirjaa. Laskimet ja taulukkokirjat tarkastettiin ennakkoon, ja laskimien muistin tuli olla tyhjennettynä. Sähköisessä kokeessa (2019-) graafinen laskin ja taulukot sisältyvät koejärjestelmään, ja fyysiset laskimet ja taulukkokirjat kiellettiin keväästä 2021 alkaen.^[13]

Toisen kotimaisen kielen (ruotsin tai suomen) kokeet järjestetään joko pitkän tai keskipitkän oppimäärän vaativuustason mukaan. Vieraiden kielten kokeet englannin, espanjan, ranskan, saksan ja venäjän kielissä järjestetään sekä pitkän että lyhyen oppimäärän mukaisilla vaativuustasoilla. Vieraan kielen lyhyen oppimäärän mukaisia kokeita järjestetään lisäksi italian, inarinsaamen, koltansaamen, pohjoissaamen, latinan ja portugalin kielissä. Lisäksi järjestetään latinan kielen koe myös laajemman oppimäärän vaativuustasolla, joskaan tämä taso ei vastaa muiden kielten pitkää oppimäärää.^[14]

Kielikokeet koostuvat useimmissa kielissä kuullun ymmärtämisen kokeesta (vuodesta 1972) sekä kirjallisesta kokeesta. Portugalin, latinan (jonka koe järjestetään kahdenlaajuisena vuoteen 2025, tämän jälkeen vain lyhyen oppimäärän mukaisena), inarinsaamen, koltansaamen ja pohjoissaamen lyhyen oppimäärän kokeissa ei ole kuullun ymmärtämisen koetta. Kirjallisessa kokeessa on kolme osiota. Tehtävinä voi olla esimerkiksi monivalintatehtäviä, aukkotehtäviä, avoimia kysymyksiä, tiivistelmiä tai käännös- ja selittämistehtäviä. Lisäksi on pitkän oppimäärän kokeissa yksi kirjoitustehtävä, jonka pituus on 150–200 sanaa (pitkän englannin ja pitkän suomen kokeissa 150–250 sanaa). Lyhyen oppimäärän kokeissa on yksi lyhyt (35–50 tai 50–70 sanaa kielestä riippuen) ja yksi laajempi kirjoitelma (65–100 tai 100–150 sanaa kielestä riippuen). Kokeisiin suunnitellaan myös suullista osuutta, joka on tarkoitus ottaa käyttöön 2020-luvun aikana.^[14]

Äidinkielen koe suomen ja ruotsin kielessä on syksystä 2018 lähtien^[15][16] koostunut kahdesta osakokeesta, lukutaidon kokeesta ja kirjoitustaidon kokeesta, jotka järjestetään eri päivinä. Kumpikin koe on kuuden tunnin mittainen. Jos jompikumpi koe jää suorittamatta, katsotaan koko äidinkielen koe keskeytetyksi ja hylätyksi. Osakokeita ei siis voi suorittaa eri tutkintokerroilla. Pohjois-, inarin- ja koltansaamen äidinkielen kokeet koostuvat pelkästä kirjoitustaidon kokeesta. Lukutaidon kokeessa mitataan kriittistä ja kulttuurista lukutaitoa. Siinä on kaksi osiota: asia- ja mediatekstit sekä kaunokirjalliset ja muut fiktiiviset tekstit. Kummassakin osiossa on kaksi tehtävävaihtoehtoa, joista valitaan toinen. Tehtävä voi koostua yhdestä tai kahdesta osatehtävästä. Yhteensä lukutaidon kokeessa kirjoitetaan siis kahdesta neljään vastaustekstiä. Kirjoitustaidon kokeessa arvioidaan kirjallista ilmaisua. Kirjoitustaidon kokeessa kirjoitetaan yksi pohtiva tai kantaa ottava teksti, jonka aihe valitaan 5–7 vaihtoehdosta. Tekstissä on käytettävä vähintään kahta aineistoa. Aineistot ovat kaikille aihevaihtoehdoille yhteiset, ja niistä valitaan omaan tekstiin sopivat.^[17]

Kahdesta osakokeesta koostuva äidinkielen koe on ollut käytössä jo 2000-luvun alusta lähtien, jolloin aineistoaine tuli mukaan uutena tehtävätyyppinä. Ennen syksyä 2018 osiot olivat nimeltään tekstitaidon koe ja esseekoe (alun perin, vuodesta 2007, aineistokoe ja ainekirjoituskoe -- nykyään aineistoa on kummassakin kokeessa, vielä aiemmin, ennen 2000-lukua, järjestettiin kaksi erillistä ainekirjoituskoetta ilman aineistoa, joista parempi tulos jäi voimaan^[18]), jotka järjestettiin nykyiseen tapaan eri päivinä. Tekstitaidon kokeessa annettiin aineisto, joka voi koostua erilaisista kaunokirjallisista teksteistä ja asiateksteistä sekä kuvamateriaalista. Aineiston pohjalta annettiin viisi tehtävää, joista vastattiin kolmeen. Tehtäviin voi kuulua esimerkiksi aineiston merkityksien, rakenteiden, ilmaisun tai kontekstin analysointia tai referaatin tai kommentin kirjoittaminen pohjatekstin perusteella. Esseekokeessa kokelas valitsi yhden tehtävän vähintään 12 tehtävän joukosta ja kirjoitti tehtävänannon pohjalta 4–5 sivua pitkän esseen. Osa tehtävistä oli aineistopohjaisia, osassa oli pelkkä otsikko tai sitä laajempi tehtävän kuvaus.^[19]

Mikäli kokelaan äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi, pohjoissaame, inarinsaame tai koltansaame tai jos kokelas käyttää viittomakieltä äidinkielenään tai ensikielenään, äidinkielen kokeen sijasta voi suorittaa suomi/ruotsi toisena kielenä -kokeen.^[20]

Ylioppilaskoe on samanlainen kaikille kokelaille. Ylioppilastutkintolautakunta hoitaa kokeiden lopullisen arvostelun. Lukioiden opettajat suorittavat kuitenkin alustavan arvostelun ennen kuin koevastaukset lähetetään ylioppilastutkintolautakuntaan. Alustava arvostelu auttaa ylioppilastutkintolautakunnan arvostelutyötä. Ylioppilastutkintolautakunnan sensorit suorittavat lopullisen arvostelun ja antavat suorituksille pisteitä kussakin ainejaoksessa päätettyjen kriteerien mukaisesti. Arvosanojen pisterajat päätetään lautakunnassa vasta kun arvostelutyö on tehty. Jokaisella tutkintokerralla on omat pisterajat arvosanoille.^[7]

Keväällä 2014 otettiin asteittain käyttöön uusi menetelmä arvosanojen pisterajojen määrittämiseksi. Menetelmä perustuu nk. standardoitujen yhteispisteiden keskiarvoon (SYK). Menetelmän avulla muodostetaan kahden peräkkäisen tutkintokerran kaikista kirjoittajista jakauma, johon voidaan sitten verrata yksittäisen kokeen osallistujaprofiilia arvosanojen pisterajoja määrittäessä. Näin ollen arvosanojen jakauma pysyy vertailukelpoisena myös aineissa joissa kirjoittajajoukko on hyvin valikoitunut nykyisen ylioppilastutkinnon suuren valinnaisuuden takia. Aikaisempi koekohtainen menetelmä, jossa pisterajat määritettiin niin että tietty prosenttiosuus kokelaista sai tietyn arvosanan toimi hyvin tilanteessa jossa suurin osa kokelaista kirjoitti kaikki kokeet. Valinnaisissa kokeissa, joissa osanottajajoukko on hyvin valikoitunut, vanha menetelmä johti usein tilanteisiin joissa kokelaat saivat liian alhaisen arvosanan niiden osaamistasoon nähden, jolloin eri aineiden ja jopa saman aineen eri tutkintokertojen arvosanat eivät olleet vertailukelpoisia keskenään.^[21]

Alla olevassa taulukossa esitetään arvostelussa käytettyjä arvosanoja, niitä vastaavia kompensaatiopisteitä sekä arvosanojen suuntaa antava suhteellinen jakautuminen kokelaiden kesken kokeessa jossa kirjoittajajoukko vastaa kyseisen ja edellisen tutkintokerran kaikkien kokelaiden osallistujaprofiilia. Eri kokeissa suhteelliset osuudet voivat poiketa huomattavasti esitetystä koekohtaisten pisterajojen määrittämisessä käytetyn SYK-menetelmän takia.

Alkujaan käytössä olivat vain arvosanat I, A, C ja L. Lubenter approbatur ja magna cum laude approbatur otettiin käyttöön vuonna 1970, eximia cum laude approbatur vuonna 1996.

Mikäli kokelas on saanut pakollisesta kokeesta hylätyn arvosanan i (improbatur), voi hän silti tulla ylioppilaaksi kompensaatiomenettelyn kautta, jos hän on saanut riittävän hyviä arvosanoja muissa kokeissa. Tämä edellyttää, ettei hän ole erikseen kieltänyt kompensaatiota. Kompensaatio ei korota hylättyä arvosanaa hyväksytyksi, mutta mahdollistaa sen, että kokelas voi tulla ylioppilaaksi pakollisen kokeen hylätystä arvosanasta huolimatta. Ilman kompensaatiota hylätty pakollinen koe estää kokelasta tulemasta ylioppilaaksi. Kompensoitu hylätty arvosana merkitään kokelaan ylioppilastutkintotodistukseen. Ylimääräisessä aineessa saatua hylättyä arvosanaa ei voi kompensoida, mutta se ei estä kokelasta tulemasta ylioppilaaksi eikä arvosanaa merkitä todistukseen^[7].

Hylätty suoritus jaetaan neljään luokkaan (i+, i, i- ja i--) riippuen siitä, miten lähellä hyväksyttyä arvosanaa se on. Kaikista kokelaan hyväksytyistä kokeista, mukaan lukien valinnaiset kokeet, lasketaan arvosanojen perusteella saadut kompensaatiopisteet yhteen, jolloin 12 kompensaatiopistettä kompensoi i+:n, 14 pistettä i:n, 16 pistettä i-:n ja 18 pistettä i=:n.^[7]

Ennen vuotta 2006 kirjoittaneilla oli käytössään lisäksi mahdollisuus kompensoida matematiikka sekä reaali toisillaan. Tällöin kompensaatio tapahtui näiden kahden aineen välillä suhteellisen helposti, mikäli kokelaan taidot olivat selkeästi kanavoituneet toiseen näistä aineista, mistä toinen puolestaan kärsi. Käytäntö poistettiin reaaliuudistuksen myötä. Äidinkieltä ei ennen ollut mahdollista kompensoida muilla aineilla.

Ylioppilastutkinnon suorittamisesta peritään tutkintomaksu. Jokaisesta suoritetusta kokeesta peritään koekohtainen maksu, joka on 38 euroa vuonna 2024^[22]. Edullisimmillaan ylioppilastutkinnon voi suorittaa 190 eurolla (5 ainetta). Ennen syksyn 2022 tutkintoa jokaiselta tutkintokerralta perittiin koemaksujen lisäksi perusmaksu^[23].

Oppivelvollisuuden laajentumisen myötä oppivelvollisuuden piirissä olevat ovat voineet osallistua viiteen ensimmäiseen kokeeseen maksutta. Muista kokeista peritään maksu. Maksuttomuus koskee pääasiassa niitä, jotka ovat aloittaneet lukion syksyllä 2021 tai myöhemmin.^[24] Suomen Lukiolaisten Liitto on pitkään vaatinut ylioppilastutkintomaksujen poistamista opiskelijoilta, sillä liiton mielestä ne ovat ristiriidassa maksuttoman koulutuksen periaatteen kanssa.^[25]

Ylioppilastutkintolautakunta perii myös maksun oikaisuvaatimuksesta (56 euroa vuonna 2024),^[22] mikäli oikaisuvaatimus ei johda arvosanan tai pistemäärän korottamiseen.^[26]

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Vuonna 1965 Suomessa valmistui 13 444 ylioppilasta.^[27]

Alla olevassa taulukossa on tilastoja ylioppilaskokeisiin ilmoittautuneista henkilöistä sekä hyväksytyistä ja hylätyistä tutkinnoista.^[28] Henkilö on suorittanut ylioppilastutkinnon hyväksytysti, kun hän on suorittanut neljä pakollista koetta ja myös saanut lukion päättötodistuksen. Ilmoittautuneiden määrä sisältää myös kokelaat, jotka uusivat aiemmin suoritettuja kokeita, täydentävät valmista tutkintoa, tai jotka vain aloittavat tutkinnon suorittamisen osallistumalla yksittäiseen kokeeseen.^[29]

^[30][31]

Tähän mennessä eniten laudatureja on kirjoittanut mikkeliläinen ylioppilas, joka keräsi keväällä 2016 valmistuneeseen tutkintoonsa 12 laudaturia.^[32] Aiempi ennätys on 11 laudaturia vuodelta 2010, jolloin Tornion yhteislyseon lukion opiskelija kirjoitti eximian pitkästä matematiikasta sekä laudaturin kemiasta, maantieteestä, historiasta, yhteiskuntaopista, biologiasta, fysiikasta, äidinkielestä, pitkästä ruotsista, pitkästä englannista sekä lyhyestä espanjasta ja ranskasta.

Riemuylioppilaaksi voidaan kutsua ylioppilasta, jonka ylioppilaaksi pääsystä on kulunut aikaa 50 vuotta.^[33][34]

• Utrio, Kaari 2006: Suomen naisen tie: pirtistä parlamenttiin. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

• Kaarninen, Mervi & Kaarninen, Pekka: Sivistyksen portti: Ylioppilastutkinnon historia. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18340-0.

• Ylioppilastutkintolautakunnan sivusto
• Ylen Abitreenit -sivusto