Viron evankelis-luterilainen kirkko
Viron evankelis-luterilainen kirkko (vir. Eesti Evangeelne Luterlik Kirik) eli EELK on Viron luterilainen kirkko. Se on yksi Kirkkojen maailmanneuvoston ja Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoista.
| Eesti Evangeelne Luterlik Kirik Viron evankelis-luterilainen kirkko | |
|---|---|
 | |
| Suuntautuminen | luterilaisuus |
| Hallinto | episkopaalisuus |
| Johtaja | Urmas Viilma 2015– |
| Yhteistyötahoja | Kirkkojen maailmanneuvosto Luterilainen maailmanliitto Porvoon kirkkoyhteisö |
| Toiminta-alue | Viro |
| Hiippakuntia | 1 |
| Seurakuntia | 167[1] |
| Jäseniä | 180 000 |
| Kotisivu | Viron kirkon sivut |
Kirkossa on noin 180 000 jäsentä.[2] Kirkon lehti on Eesti Kirik.[3]
Arkkipiispa on kirkon johtaja, jonka alaisia muut piispat ovat.[4] Arkkipiispana on toiminut helmikuusta 2015 Urmas Viilma, jonka edeltäjä oli Andres Põder.[5][6] Arkkipiispan alaisina on neljä piispaa Einar Soone, Andres Taul, Joel Luhamets ja Tiit Salumäe.[7]
Viron evankelis-luterilainen kirkko on vihkinyt naisia papiksi vuodesta 1967. Ensimmäinen naispappi oli Laine Villenthal.[8]
Historiaa
Viroon perustettiin järjestynyt kirkko 1200-luvulla. Uskonpuhdistuksen aikana 1524 kirkossa otettiin käyttöön viron kieli. Kun Viro joutui Venäjän valtaan, sen kirkko oli Venäjän lainsäädännön alainen ja saksalaisen feodaalisen luterilaisuuden vallassa. Raamattu käännettiin kokonaisuudessaan viroksi 1739. Vapaa kansankirkko syntyi 1917, ja sen perustamiskokous pidettiin Tartossa. Neuvostoliiton ottaessa vallan Virossa 80 000 kirkon jäsentä lähti maanpakoon, myös arkkipiispa ja 70 pappia. Ruotsiin perustettiin Viron pakolaiskirkko. Ulkomaiset seurakunnat yhdistyivät 2010 Viron kirkkoon, ja niistä syntyi Viron evankelis-luterilaisen kirkon ulkomainen seurakunta, jonka keskus on Kanadan Ontariossa.[9]
Vaikka kirkko kattaa nykyisin vain pienen osan väestöstä, ennen neuvostoaikoja se oli olennainen osa yhteiskuntaa ja siihen kuului 82 prosenttia virolaisista.[9] Virolaiset eivät ole tunteneet kirkkoa omakseen. Viron itsenäistyessä se oli saksalaisuuden viimeisiä linnakkeita. Esimerkiksi 1922 lähes puolet luterilaisesta papistosta oli saksalaisia, kun saksalaisen vähemmistön osuus koko väestöstä oli alle kaksi prosenttia. Koko 1920-luvun luterilaisen kirkon elämää häiritsivät virolaisen ja saksalaisen papiston konfliktit. Keskeinen opillinen kiista käytiin 1920-luvulla siitä, miten pitäisi suhtautua luterilaisten tunnustuskirjojen sitovuuteen.[10]
Vuonna 1939 kirkossa nousi skandaali, kun piispa Hugo Rahamägi oli hakemassa eroa vaimostaan ja menossa uudelleen naimisiin edeltäjänsä lesken kanssa. Rouva Rahamägi oli puolestaan ihastunut erääseen nuoreen pastoriin. Skandaalin vuoksi Viron hallitus erotti piispan ja nimitti hänen tilalleen pastori Jaak Varikin.[10]
Vielä 1939, kun Adolf Hitler kutsui ulkosaksalaiset "kotiin", kirkon papistosta neljännes oli saksalaisia. Vain kaksi jäi Viroon 1941 asti.[10]
Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 10–15 prosenttia väestöstä. Kirkon jäsenistö on nuorentunut, kun nuoria liittyy kirkkoon konfirmaation kautta.[9]
Kirkon piispat
- Piispa
- Jakob Kukk 1919–1933
- Hugo Bernhard Rahamägi 1934–1939
- Johan Kõpp 1939–1944
- Jaan Kiivit 1949–1967
- Arkkipiispa
- Alfred Tooming 1967–1977
- Edgar Hark 1978–1986
- Kuno Pajula 1987–1994
- Jaan Kiivit nuorempi 1994–2005
- Andres Põder 2005–2014
- Urmas Viilma 2015–
Lähteet
Aiheesta muualla
- Viralliset sivut (, englanniksi)