Surcouf-luokka

Toisen maailmansodan päättyessä Ranskan merivoimilla oli ainoastaan kourallinen sotatoimista selvinneitä hävittäjiä sekä saman verran Saksalta ja Italialta sotakorvauksina saatuja aluksia. Uusien alusten hankintaa vaikeutti kuitenkin talousongelmat, minkä lisäksi laivanrakennusteollisuus piti rakentaa uudelleen.^[1]

Merivoimien esikunnan ja teollisuuden keskustellessa 1946 ensi kerran uudishankkeista tehtiin päätös, että uusien alusten lähtökohtana olisivat Yhdysvaltain laivaston Gearing-luokan alukset eli suurin piirtein 2 500 tonnin uppouma ja pääaseistuksena kuusi viiden tuuman tykkiä kaksiputkisina asennuksina. Lopulta kuitenkin suunnitellut alukset muistuttivat enemmän sotaa edeltäneitä Ranskan merivoimien aluksia.^[1]

Alustava suunnitelma T 47 A esiteltiin 8. joulukuuta 1947, mitä seurasivat helmikuussa variaatiot B ja C. Lopulta suunnitelma B valittiin ja seuraavana vuonna ensimmäinen alus määrättiin valmistettavaksi Arsenal de Lorientissa. Suunnittelu kuitenkin jatkui ja Surcoufin valmistuessa 1954 siihen oli tehty lukuisia muutoksia.^[1]

Suunnitelmien mukaan uudet alukset sijoitettaisiin saattajiksi kahteen taisteluosastoon, joista kummankin rungon muodostaisi taistelulaiva ja kaksi lentotukialusta. Sen mukaan alukset luokiteltiin 1951 ensimmäisen luokan saattajiksi (ransk. escorteurs de 1re classe) ja sitten saattuehävittäjiksi (ransk. destroyers-escorteurs) ja edelleen 1954 nopeiksi saattajiksi (ransk. escorteurs rapides). Lopulta tammikuussa 1955 alusten luokaksi tuli osaston saattaja (ransk. escorteurs d'escadre) hieman ennen ensimmäisen aluksen valmistumista.^[1]

Hitsattu runko oli 6-12 millimetrin terästä siten, että kölin kummallakin puolella paksuus oli lopulta 24 millimetriä. Runko valmistettiin 84 paneelista ja sen kokonaismassa oli 1 100 tonnia. Runko oli jaettu 16 vesitiiviillä laipiolla 17 osastoon. Vianhallinnan vuoksi keulaosastot oli merkitty A-G, keskilaiva H-K, jossa oli propulsiojärjestelmä, ja perä L-Q. Aluksella oli yhtenäinen teräksinen pääkansi, jonka paksuus oli 6-18 millimetriä. Kansirakenteet olivat kevyttä AG 5 lejeerinkiä. Runko leveni perää kohden, mikä poisti tarpeen potkurien suojarakenteiden tekemiseen.^[2]

Propulsiojärjestelmä koostui kahdesta täysin erillisestä yksiköstä. Kattilahuone H tuotti paineen huoneen I turbiinille, joka pyöritti vasemmanpuoleista akselia. Vastaavasti kattilahuone J tuotti paineen huoneen K turbiinille, joka pyöritti oikeanpuoleista akselia. Kumpikin turbiini sai paineen vain yhdestä kanavasta. Seitsemällä aluksella oli Parsonsin turbiinit ja lopuilla viidellä oli Rateaun suunnittelemat ja valmistamat turbiinit. Nelilapaiset potkurit olivat HR-pronssia. Kumpikin järjestelmä tuotti 31 500 hevosvoimaa 316 kierroksella minuutissa. Suunniteltu maksiminopeus oli 34 solmua. Koeajoissa aluksilla saavutettiin 38-39 solmua. Taloudellinen nopeus oli 18 solmua 145 kierroksella minuutissa. Alusten tankeissa oli 750 tonnia öljyä, mikä mahdollisti 5 000 merimailin toimintamatkan.^[3]

Pääaseistuksena oli kuusi puoliautomaattista 127 millimetrin 54 pituuskaliiperin Modèle 1948 CAD -tykkiä kaksoistorneissa. Tykit olivat perinteisiä ranskalaisten hävittäjien 130 millimetrin tykkejä, jotka oli muutettu käyttämään Yhdysvaltain laivaston 5 tuuman kranaatteja. Tykkien kranaatit painoivat 32 kilogrammaa (OEA Mle 1948) ja niiden tarvitsema 8,5 kilogramman panos oli pakattu messinkihylsyyn, jonka yhteispaino oli 19 kilogrammaa. Ammusvarastoissa oli yhteensä 1 140 ammusta, joista 380 oli varustettu valojuovalla ja 80 valaisuammusta. Ammusten nopeus oli 810 m/s ja tykkien teoreettinen ampumanopeus oli 15 laukausta minuutissa. Tehokas ampumaetäisyys pintamaaliin oli 16 000-18 000 metriä ja maksimi ampumaetäisyys jopa 22 400 metriä.^[4]

Apuaseina oli kolme kaksiputkista Boforsilta lunastetulla lisenssillä vuodesta 1947 valmistettua 57 mm/60 Modèle 1951 CAD -tykkiä. Sekä tykkien asennukset että ampumatarvikkeet olivat ranskalaista valmistetta. Tykkien korotuskulma oli -8 asteesta aina 90 asteeseen. OEA Mle 1950 ammusten, jotka painoivat 2,96 kilogrammaa ja oli varustettu ajastetuilla sytyttimillä, nopeus oli 865 metriä sekunnissa. Tykkien ammussyötössä oli 80 kranaattia. Alapuolinen ammustäyttö mahdollisti latauksen 40 kranaattia minuutissa. Aluksen varastoissa oli kaikkiaan 10800 kranaattia. Kunkin tykin miehistönä oli kahdeksan henkeä, joista kuusi oli varsinaisesti tykillä ja kaksi latasivat ammuksia. Teoriassa tykin kantama oli teoriassa 3500 metriä 300 metriä sekunnissa lentävään ilmamaaliin, mutta käytännössä ainoastaan 3000 metriä. Tulinopeus oli 50 laukausta minuutissa. Ranskalaista suunnittelua oleva torni suojasi miehistöä sirpaleilta. Tornin kilpi oli 7 millimetriä paksu ja etuosa muuten 10 millimetriä. Asennuksen kokonaismassa oli 16 tonnia.^[4]

Aseistuksen täydensivät kolmiputkiset 550 millimetrin AT47 torpedoputket, joita oli kaksi. Ennen toista maailmansotaa suunniteltu järjestelmä oli oli asennettu aluksen takakannelle. Niissä käytettiin ranskalaisia Modèle 1923DT -torpedoja. Aluksilla oli lisäksi kaksi kolmiputkista 550 millimetrin KT50 torpedoputkea, joissa käytettiin uusia K2 sukellusveneentorjuntatorpedoja. Torpedot oli otettu käyttöön 1956. Niiden kantama oli 1000 metriä ja ne laukaistiin kolmen sarjoissa. Torpedot räjähtivät saavutettuaan asetetun syvyyden eikä niissä ollut hakupäätä. Torpedo painoi 1104 kilogrammaa, mistä taistelukärki oli 280 kilogrammaa. Niissä oli happi-alkoholi-propulsio ja saavuttivat 50 solmun nopeuden. Aluksilla oli kuusi torpedoa kuhunkin sarjaan.^[4]

Alusten ilmavalvontatutkana on A-alueen DRBV 20, jossa on kolmijalkaisen maston huippuun asennettu neliömainen verkkoantenni. Tutkan maksimi mittausetäisyys on 6 000 metrin korkeudessa lentävään kohteeseen 250 kilometriä. Parabolisella antennilla varustettu meri- ja ilmavalvontatutka DRBV 11 on asennettu taaempaan lyhyempään tappimastoon. Siinä on parempi erottelukyky matalalla lentäviin kohteisiin, mutta havaintoetäisyys on vain 60-120 kilometriä. Aluksilla oli lisäksi lyhyen kantaman merenkulkututka DRBV 30, jolla voitiin havainnoida jopa 40 kilometrin etäisyydellä olevat kohteet.^[4]

Tulenjohtoa varten 127 millimetrin pääaseilla ja 57 millimetrin tykeillä oli omat tutkansa. S-alueen tulenjohtotutka DRBC 11 mahdollisti ampumisen jopa 50 kilometriin. Tutkan antenni oli asennettu tulenjohtopaikan vasemmalle puolelle, minne oli lisäksi asennettu varajärjestelmäksi OPL 6-metrinen optinen etäisyysmittari. Lisäksi oli X-alueen DRBC 30 ilmatorjunnan tulenjohtoa varten. Sen toimintaetäisyys oli jopa 35 kilometriä. Tutka oli asennettu keskilaivaan taaemman savuhormin taakse, minkä lisäksi keulassa ja perässä oli optiset tähtäimet.^[4]

Aluksilla oli laskettavassa kuvussa DUBV 1 -kaikuluotain kaarien 86 ja 88 välissä. Kaikuluotain oli korkealla taajuudella toimiva etsintäkaikuluotain. Se perustui brittiläiseen Asdic 128:aan, joita oli 1940 toimitettu Ranskalle. Sen maksimikantama oli 3 200 metriä. Sitä voitiin käyttää aina 24 solmun nopeuteen, jolloin aluksen aiheuttama häiriö kasvoi liian suureksi. Lisäksi aluksella oli HF taajuudella toimiva maalinosoituskaikuluotain DUBA 1, jota käytettiin K2 sukellusveneentorjuntatorpedoiden maalinosoitukseen. Kaikuluotaimen käytännön toimintamatka 2 500 metriä ja teoreettinen maksimi 3 200 metriä, mikä riitti hyvin.^[4]

Ensimmäisen aluksen, Surcouf, tilaus vahvistettiin 1949 ja toisen, Kersaint, seuraavana vuonna. Vuonna 1951 tilattiin neljä alusta ja 1952 kuusi. Viimeiset kuusi piti tilata 1953, mutta ne siirrettiin uudistettujen piirustusten mukaiseen luokkaan, Duperré-luokka.^[5]

Kaikki luokan alukset modernisoitiin 1960-luvulla. Surcouf, Cassard ja Chevalier Paul muutettiin laivueenjohtajiksi 1960-1962, jolloin yksi 57 millimetrin tykkitorni, kaksi kolmiputkista torpedoputkea sekä kaksi 20 millimetrin tykkiä poistettiin. Näin vapautuneeseen tilaan laajennettiin kansirakenteita amiraalin ja hänen esikuntansa majoittamiseksi sekä viestijärjestelmiä varten. Bouvet, Kersaint, Dupetit-Touhars ja Du Chayla muutettiin ilmatorjuntahävittäjiksi 1962-1965. Niiden aseistuksena oli muutostöiden jälkeen yksi tartar-ilmatorjuntaohjusten laukaisualusta, kuusi 57 millimetrin tykkiä ja yksi Model 1972 kuusiputkinen 375 millimetrin sukellusveneentorjuntaheitin. Alusten miehistöntarve laski samalla 277 henkeen. Loput viisi muutettiin sukellusveneentorjuntahävittäjiksi 1968-1970, jolloin niiden aseistukseksi tuli kaksi 100 millimetrin tykkiä, sukellusveneentorjuntaheitin, Malafon-sukellusveneentorjuntaohjuksen laukaisualusta ja kaksi 20 millimetrin tykkiä.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Surcouf-luokka.

• Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1947-1995. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1995. ISBN 0-85177-605-1. (englanniksi)
• Jordan, John: T 47 Surcouf. Warship 2020, 2020, s. 180-183. Osprey Publishing. ISBN 978-1-4728-4071-4. (englanniksi)
• Jordan, John: T 53 Duperré. Warship 2021, 2021, s. 180-182. Osprey Publishing. ISBN 978-1-4728-4779-9. (englanniksi)