Solaris (vuoden 1972 elokuva)
Solaris (ven. Солярис, Soljaris) on Andrei Tarkovskin 1972 ohjaama neuvostoliittolainen tieteiselokuva, joka pohjautuu Stanisław Lemin romaaniin Solaris. Päärooleissa esiintyvät Natalja Bondartšuk, Donatas Banionis, Jüri Järvet, Nikolai Grinko ja Anatoli Solonitsyn. Elokuvamusiikin sävelsi Eduard Artemjev.
| Solaris | |
|---|---|
| Солярис | |
 DVD-julkaisun kansikuva | |
| Ohjaaja | Andrei Tarkovski |
| Käsikirjoittaja | Fridrih Gorenštein Andrei Tarkovski |
| Tuottaja | Vjatšeslav Tarasov |
| Säveltäjä | Eduard Artemjev J. S. Bach |
| Kuvaaja | Vadim Jusov |
| Leikkaaja | Ljudmila Feiginova Nina Marcus |
| Pääosat | Donatas Banionis Natalja Bondartšuk Jüri Järvet Nikolai Grinko Anatoli Solonitsyn Vladislav Dvoržetski |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Neuvostoliitto |
| Tuotantoyhtiö | Mosfilm |
| Levittäjä | Mokép Netflix |
| Ensi-ilta | 1972 |
| Kesto | 167 min |
| Alkuperäiskieli | venäjä |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Elokuva on palkittu Cannesin elokuvajuhlilla 1972 Juryn erikoispalkinnolla. Natalja Bondartšuk palkittiin parhaana näyttelijänä Panaman kansainvälisillä elokuvajuhlilla 1973. Vuonna 1979 Solaris pääsi mukaan suomalaiskriitikoiden kokoamalle sadan tärkeimmän elokuvan listalle[1]. Vuonna 2018 BBC:n kansainvälinen asiantuntijaraati äänesti sen kaikkien aikojen sadan parhaan ei-englanninkielisen elokuvan joukkoon.[2]
Solaris on meditatiivinen psykologinen draama, joka sijoittuu avaruudessa ajelehtivalle mystiselle muodostelmalle nimeltä Solaris. Siellä olevan avaruusaseman tieteellinen työ on ajautunut kriisiin ja tämän vuoksi psykologi Kris Kelvin matkaa paikalle selvittämään tilannetta. Hän huomaa, että Solariksella kaikki on todellista ja epätodellista. Solaris on elävää ainetta, joka toimii kuin jättiläisen aivot. Sen arvoitus kiehtoo ihmisiä, koska merellä on kyky muuttaa materiaksi kaikki heidän mielikuvansa ja muistonsa — kodista ja rakkaimmista kaukana Maassa.
Elokuvassa ääretön maailmankaikkeus, mennyt ja tuleva, elämä ja kuolema kietoutuvat toisiinsa. Vaikka elokuva on maineikas, ei Lem ollut tyytyväinen Tarkovskin versioon.[3] Syynä olivat näkemyserot, sillä Lem kuvasi romaanissaan ihmisen kyvyttömyyttä kommunikoida vieraan elämänmuodon kanssa, kun taas Tarkovski nosti keskiöön päähenkilöiden suhteet ja heidän sisäisen maailmansa.[4]
Lähteet
Aiheesta muualla
- Phillip Lopaten essee Criterion Collectionissa (englanniksi)