Palkokasvit
Palkokasvit ovat kasveja, joiden hedelmä on palko. Tavallisimmin nimitystä käytetään hernekasvien heimoon kuuluvista ravinto- ja rehukasveista[1]
Ennen nimitystä palkokasvit käytettiin oletetusta kaksisirkkaisiin kuuluvasta lahkosta[2], jota joskus pidettiin myös alalahkona[3] ja joka jaettiin kolmeen heimoon: (Papilionaceae (hernekasvit), Mimosaceae ja Caesalpiniaceae.[2][3] Nykyisin näiden kaikkien katsotaan kuuluvan samaan hernekasvien heimoon, joka kuuluu lahkoon Fabales, ja aikaisemman käsityksen mukaiset suppeammat heimot nykyisin alaheimoiksi Faboideae (tai Lotoideae)[2], Mimosoideae ja Caesalpinioideae.
Pavut on kypsennettävä huolellisesti ennen nauttimista, jolloin niiden sisältämät myrkylliset aineet tuhotuvat[4].
Viljellyt palkokasvit
Viljellyt palkokasvit muistuttavat monessa suhteessa viljoja, ja tuleentuneiden kuivien siementen vuoksi viljeltyjä palkokasveja sanotaankin usein myös palkoviljoiksi.[5] Ne kuuluvat kaikki hernekasvien heimoon. Niitä on viljelty viljojen ohella maanviljelyksen alkuajoista saakka[5], ja lähes jokaisella alueella, jossa maanviljelys mahdollisesti on keksitty itsenäisesti, on viljelyskasvien valikoimaan alusta lähtien sisältynyt myös yksi tai useampi palkokasvi:[6] Lähi-idässä herne ja linssi[7][6], Intiassa hyasinttipapu sekä musta ja vihreä mungopapu,[6] Kiinassa soijapapu, adsukipapu ja mungopapu,[6] Länsi-Afrikassa pitkäpapu, Väli-Amerikassa tavallinen papu, arizonanpapu ja ruusupapu sekä Andeilla limanpapu ja maapähkinä.[6]
Palkokasvien tärkeä merkitys viljelyskasveina perustuu ennen kaikkea niiden edulliseen typpitalouteen. Niiden juurissa on Rhizobium-suvun bakteereita, jotka kykenevät sitomaan ilmasta typpeä ja valmistamaan siitä aminohappoja, joita isäntäkasvi kykenee käyttämään hyväkseen. Tämän vuoksi niiden viljelyksessä ei yleensä tarvita typpilannoitteita.[5] Samasta syystä niitä voidaan käyttää myös maanparannukseen kyntämällä niiden vihreä kasvusto maan alle tai viljelemällä niitä vuoroviljelyssä viljojen kanssa[5]
Palkokasveja viljellään sekä ihmisravinnoksi että rehuksi. Niistä käytetään hyväksi tavallisesti niiden siemenet, joistakin lajeista myös palot. Niiden siemenissä on runsaasti proteiinia varastoituneena sirkkalehtiin, jotka täyttävät melkein koko siemenen.[5] Ne ovatkin vanhastaan olleet eläinkunnan tuotteiden ohella ihmiskunnan tärkeimpiä proteiinin lähteitä, ja nykyisinkin niillä on tässä suhteessa suuri merkitys varsinkin niissä maissa, joissa eläinravintoa ei ole riittävästi käytettävissä tai joissa (erityisesti Intiassa) uskonnolliset syyt rajoittavat eläinravinnon käyttöä.[5] Huomattava merkitys on myös sillä seikalla, että palkokasvien proteiini sisältää runsaasti välttämättömiin aminohappoihin kuuluvaa lysiiniä, jota viljatuotteissa on niukasti, vaikka niissäkin on kohtalaisesti proteiinia.[5]
Joidenkin palkokasvien kuten soijapavun ja maapähkinän siemenissä on runsaasti myös öljyä. Soijapapu, joka on palkokasveista taloudellisesti tärkein, onkin nykyisin samalla myös maailman tärkein öljykasvi.[8]
Yhdistyneet kansakunnat on julistanut vuoden 2016 kansainväliseksi palkokasvien vuodeksi.[9]
Tärkeimpien palkokasvien tuotanto
Tärkeimpien palkokasvien sato koko maailmassa keskimäärin vuosina 1993–1995[10]
| Kasvi | Tieteellinen nimi | Sato (miljoonia tonneja) | Viljelyala (miljoonia hehtaareja) | Tärkeimmät tuotantoalueet |
|---|---|---|---|---|
| Soijapapu | Glycine max | 125,7 | 62,0 | Yhdysvallat, Brasilia, Kiina, Argentiina[11] |
| Maapähkinä | Arachis hypogaea | 33,7 | 32,1 | Kiina, Intia, Yhdysvallat, monet Afrikan ja Aasian maat[12] |
| Papu | Phaseolus[13] | 17,4 | 26,5 | Intia, Brasilia, Kiina, Meksiko, Yhdysvallat; vihreitä papuja tuottavat eniten Kiina, Turkki ja monet Euroopan maat |
| Herne | Pisum sativum | 13,8 | 7,9 | Ranska, Ukraina, Venäjä, Kiina, Kanada, Yhdysvallat[14] |
| Kahviherne (kikherne) | Cicer arietinum | 7,3 | 10,4 | Intia[15] |
| Härkäpapu | Vicia faba | 3,7 | 2,9 | Kiina, Egypti, Etiopia[16] |
| Linssi | Lens culinaris | 2,8 | 2,4 | Välimeren maat, Intia, Kanada[17] |
Muita palkokasveja
Edellä lueteltujen lisäksi ainakin paikallisesti merkittäviä, ihmisravinnoksikin viljeltyjä palkokasveja ovat lehmänpapu (Vigna unguiculata), mungopapu (Vicia radiata) ja adsukipapu (Vicia angularis)[18] sekä trooppiset kyyhkyherne (Cajanus cajan), siipipapu eli goanpapu (Psophocarpus tetragonolobus), hyasinttipapu (Dolichos lablab) ja Canavalia ensiformis.[19] Rehuksi viljellään laajalti myös muun muassa apiloita (Trifolium), lupiineja (Lupinus) ja mailasta (Medicago).[20]
Kulutus
Etelä-Aasiassa syödään keskimäärin yli 90 grammaa kypsiä palkokasveja päivässä henkeä kohti, mikä on selvästi enemmän kuin muissa maanosissa. Afrikassa, Kiinassa, Kaakkois-Aasiassa, Etelä-ja Pohjois-Amerikassa sekä Euroopassa niitä syödään alle 30 grammaa päivässä.[21] Japanilaiset nauttivat keskimäärin 60 grammaa palkokasveja päivässä[22].
Suositukset
Suomen ravitsemusneuvottelukunta kehottaa ihmisiä syömään desilitran palkokasveja päivässä.[23]
Ravintoarvot
Palkokasvit sisältävät merkittävästi folaattia[23].
Pavut ja herneet sisältävät runsaasti rautaa[24][25]. Elimistö kykenee hyödyntämään papujen sisältämästä raudasta kuitenkin vain noin 2 promillea[26].
Terveysvaikutukset
Myönteiset
Palkokasvit sisältävät merkittävästi liukoista ravintokuitua, jonka saanti edistää hyödyllisten suolistomikrobien kasvua. Palkokasvien kuitu monipuolistaa tehokkaasti suolistomikrobistoa, koska se poikkeaa rakenteeltaan muiden kasvikunnan tuotteiden sisältämistä kuiduista.[23]
Perunan, riisin, makaronin tai leivän korvaaminen kuivaherneillä, linsseillä tai pavuilla vähentää hiukan aterianjälkeistä verensokerin nousua[27].
Kielteiset
Palkokasvit sisältävät nikkeliä, jota kolmannes suomalaisista sai yli EFSA:n määrittämän siedettävän päiväsaannin enimmäisarvon vuonna 2012[28].
Palkokasveissa esiintyvät lektiinit häiritsevät lisäksi proteiinien käsittelyä ruoansulatuksessa[29].
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Palkokasvit Wikimedia Commonsissa
