No Prayer for the Dying

Yhtyeen kaksi edellistä studioalbumia, vuoden 1986 Somewhere in Time ja vuoden 1988 Seventh Son of a Seventh Son, olivat lähennelleet progressiivista rockmusiikkia ja sisältäneet myös koskettimia ja syntetisaattoreita.^[2] No Prayer for the Dyingin oli määrä palauttaa yhtye musiikillisesti takaisin juurille suoraviivaisella tyylillä.^[3] Yhtyeen pitkäaikainen kitaristi Adrian Smith oli jättänyt yhtyeen edellisen studioalbumin jälkeen, sillä hän ei ollut pitänyt kappalemateriaalin muuttumisesta yksinkertaisempaan suuntaan.^[4] Smithin korvaajaksi hankittiin muun muassa yhtyeen laulaja Bruce Dickinsonin soolotuotannolla vaikuttanut Janick Gers. Smith tosin palasi yhtyeeseen vuonna 1999. Koska yhtye halusi tuottaa albumista ”musiikillisesti roisimman”, yhtye päätyi nauhoittamaan albumin bassokitaristi Steve Harrisin Essexissä sijainneen kodin ladossa.^[3]

Yhtyeen suunnitelmana oli viettää kolme kuukautta Harrisin kartanossa ja kirjoittaa materiaali valmiiksi rauhassa, mutta muutamien viikkojen kuluttua yhtye hankki käyttöönsä The Rolling Stonesin omistaman liikuteltavan studion ja aloitti nauhoitukset.^[5]. Bruce Dickinson on myöhemmin sanonut, että “albumia ei olisi pitänyt nauhoittaa ladossa kyseisillä menetelmillä, sillä se pilasi albumin äänimaailman”.^[6] Dickinson käytti projektista termiä ”Maiden made in heinälato”.^[1]

Albumin musiikissa on voimakkaita kaikuja yhtyeen varhaisista vaikutteista, kuten Deep Purplen, Freen, Led Zeppelinin ja The Whon kaltaisilta yhtyeiltä. Musiikki on aiempaa suorempaa hard rockia ilman progressiivisuutta.^[1] Vaikutteita haettiin myös alkuaikojen NWOBHM-tyylistä. Yhtyeelle epätyypillisesti albumilla ei ole yhtäkään yli kuusiminuuttista kappaletta. Myös syntetisaattoreiden osuus pidettiin minimaalisena, minkä lisäksi Bruce Dickinsonin laulu oli miksattu aiempaa enemmän taka-alalle.^[1]

»No Prayer for the Dying -levylle syntyi rock ’n’ roll -fiilis, ja kun se yhdistyi [Dickinsonin] lauluun – siitä tuli vähemmän teatteria ja enemmän sitä, mitä kutsun rockiksi.»
(Janick Gers, kitaristi^[1])

Albumi poikkesi edeltäjistään myös sanoituksellisesti. Yhtyeen edellisten albumien sanoitukset käsittelivät lähinnä kirjallisuuteen perustuvia myyttejä ja fantasioita, mutta No Prayer for the Dyingin materiaalissa sanoitusten aihepiireihin lukeutuivat muun muassa uskonnolliset ja sosiaaliset aiheet. Esimerkiksi albumin kakkosraita ”Holy Smoke” käsittelee televisiosaarnaajien tekopyhyyttä ja ahneutta, kun taas neljäs raita ”Public Enema Number One” käsittelee yhteiskunnan sosiaalisia huolenaiheita.^[7]. Lisäksi kappaleella "Run Silent Run Deep" on lainattu Led Zeppelin -yhtyeen kappaletta "Kashmir".^[8]. ”Tailgunner” sijoittuu toisen maailmansodan ilmataisteluun Britanniasta ja on Iron Maidenin toinen kappale samasta aiheesta vuoden 1984 ”Aces High’n” jälkeen. Myös Hiroshimaan atomipommin kuljettanut Enola Gay mainitaan kappaleessa. Itse kappaleen nimi oli kuitenkin peräisin samannimisestä pornoelokuvasta.^[9] Albumin viimeinen raita ”Mother Russia” kertoo nimensä mukaisesti Venäjästä. Kappale yhdistelee rockia ja slaavilaista kansanlaulua.^[1]

Levy-yhtiön vaihdoksen johdosta Epic Records vastasi albumin levittämisestä Yhdysvalloissa, ja EMI vastasi albumin levittämisestä Yhdysvaltain ulkopuolella. Vaikka No Prayer for the Dying saavutti useassa maassa korkean listasijoituksen, sijoittuen esimerkiksi yhtyeen kotimaassa Britanniassa toiseksi^[10], albumi on toistaiseksi viimeisin yhtyeen studioalbumi, joka on saavuttanut kultalevystatuksen Yhdysvalloissa.^[11] Tästä huolimatta albumi myi vähemmän kuin muut Bruce Dickinsonin laulamat Iron Maiden -albumit.^[1]

Vaikka albumi ei ollut yhtä ylistetty teos kuin edeltäjänsä, pysyi yhtyeen singlemenestys silti vankalla pohjalla: Dickinsonin soolotuotannosta poimittu "Bring Your Daughter... to the Slaughter" nousi listaykköseksi pysyen kärjessä kolmen viikon ajan^[12], ja "Holy Smoke" sijoittui Britanniassa kolmanneksi vuoden 1990 loppuvaiheilla.^[13] Tähän päivään^milloin? mentäessä "Bring Your Daughter… to the Slaughter" on edelleen yhtyeen ainoa listaykköseksi Britanniassa sijoittunut singlejulkaisu.^[10]

Albumi julkaistiin ilmestysmisvuotenaan vinyylilevynä, CD-levynä ja C-kasettina. CD:stä otettiin ensimmäinen uusintapainos vuonna 1995, jolloin mukana tuli ylimääräinen levy, joka sisälsi bonusmateriaalia. Sen sijaan vinyylistä ei ole otettu virallista uusintapainosta.^[14]

Albumia seurannut maailmankiertue No Prayer on the Road kattoi yhteensä 106 esiintymistä ympäri maailmaa, ja kiertue poikkesi myös Suomessa yhtyeen esiintyessä Helsingissä 12. marraskuuta 1990.^[15]

Albumi ei ollut arvioiltaan positiivinen menestys. Allmusicin arviossa sitä pidettiin ”musiikillisesti löyhänä albumina, jolta puuttui selvä hittikappale”.^[24] Sputnikmusicin arviossa albumia pidettiin “latteana teoksena, joka ei avaudu kuulijalle tai lähde kunnolla käyntiin”.^[25]

Suomalaisessa Soundi-lehdessä myöhemmin Iron Maidenin koko tuotannon kattavissa analyyseissa albumi on saanut niin ikään pääasiassa negatiivisenpuoleisia arvosanoja. Vuoden 2000 arviossa albumia pidettiin ”pahana kangistumisena, sillä levylle oli ensimmäisen kerran eksynyt mitäänsanomattomuuksia lukuun ottamatta ”Tailgunneria” ja ”Bring Your Daughter... to the Slaugheria””.^[26] Myös vuonna 2008 Soundin Ville Sorvali mainitsi albumin olevan “yksi yhtyeen pitkän uran pahimpia notkahduksia ponnettomalla ja lattealla musiikillaan, poikkeuksena ”Bring Your Daughter… to the Slaughter”.^[27]

Iron Maidenin fanien keskuudessa No Prayer for the Dyingia pidetään yleisesti yhtenä huonoimmista Bruce Dickinsonin laulamista levyistä. Myöskään yhtye ei ole juurikaan palannut albumiin, vaikkakin ”Bring Your Daughter… to the Slaughter” -kappaletta on soitettu yhtyeen konserteissa myöhemminkin.^[1]

• Soundi: ^[28]
• Allmusic: ^[11]
• Entertainment Weekly: C+^[29]
• Sputnikmusic: ^[30]

No Prayer for the Dying on ensimmäinen Iron Maidenin albumin kansitaide, joka ei sisällä viittauksia vuoden 1983 Piece of Mind-albumin jälkeisten tuotosten kansikuviin. Albumi ei seuraa kyseisen albumin aloittamaa sarjaa, jonka aikana yhtyeen maskotti Eddie the Head on kokenut esimerkiksi lobotomian ja esiintynyt kyborgina.^[31]

Albumin kansikuvasta on olemassa kaksi eri versiota. Vuonna 1990 julkaistussa alkuperäisessä kansitaiteessa Eddie nousee haudastaan kuristaen haudankaivajan. Koska yhtyeen manageri Rod Smallwood ei pitänyt haudankaivajan esiintymisestä kannessa, hän pyysi kannen maalannutta Derek Riggsiä tekemään uuden kansikuvan vuoden 1998 albumin uudelleenmasteroitua versiota varten. Kyseisessä kansikuvaversiossa haudankaivaja ei esiinny, ja kansikuvassa on vain haudastaan nouseva Eddie. Alkuperäinen kansikuva tosin painettiin uudelleenjulkaistun version CD-levyyn.

Muusikot

• Bruce Dickinson – laulu
• Steve Harris – bassokitara, taustalaulu
• Dave Murray – kitara
• Janick Gers – kitara
• Nicko McBrain – rummut

• Michael Kenney – kosketinsoittimet

Muut

• Martin ”The Bishop” Birch – tuotanto, äänitys, miksaus
• Mick McKenna – avustava äänittäjä
• Les Kingham – avustava äänittäjä
• Chris ”Wood” Marshall – avustava äänittäjä
• Derek Riggs – kansikuva
• Ross Halfin – valokuvat

• Äänitetty Steve Harrisin ladossa ”jossain päin Englantia” The Rolling Stonesin Mobile Studiota käyttäen.
• Miksattu Battery Studiosissa, Lontoossa.

^[32]

• No Prayer for the Dying Discogsissa. (englanniksi)
• Albumi No Prayer for the Dying Encyclopaedia Metallum -sivustolla (englanniksi)