Maakirjatalo
Maakirjatalo oli verotuksen perustana olleen maakirjan kiinteistöyksikkö, jolla oli oma pysyvä verolukunsa. Maakirjatalo oli maata viljelevä tai muuta alkutuotantoa harjoittava maatila, johon kuului rakennuksia ja erilaisia tiluksia, ja se oli manttaaliinpantu.[1]
Maakirjojen laadinta alkoi 1500-luvulla ja ne tulivat tarpeettomiksi, kun maaverot vuoden 1925 alussa lakkautettiin. Maakirjojen tiedot kiinteistöistä siirrettiin maarekisteriin, jolloin maakirjatalot siirtyivät maarekisterin kiinteistöyksiköiksi.[1] Maarekisterin pito lopetettiin 1985,[2] ja sen korvasi kiinteistörekisteri. Vanhat talonnumerot ovat kuitenkin yhä yleensä käytössä kiinteistötunnuksen osana, ryhmätunnuksena.[3]
Talo
Lakikielessä ja ammatillisessa käytössä maarekisteriin merkittyä itsenäistä maatilaa kutsuttiin lyhyesti taloksi.[4] Yleiskielessä se tarkoittaa edelleen maatilaa rakennuksineen.[5] Aiemmin taloa käytettiin Suomessa maanomistuksen ja maatilan kameraalisen suuruuden yksikkönä.[4][6] Se merkittiin maakirjaan omalla numerollaan ja veroluvullaan. Siihen kuului yleensä, mutta ei välttämättä aina rakennuksia.[7] Tällainen talo saattoi koostua useammasta tilasta.
Monet talot syntyivät yksinäistaloina tai monen perheen tai henkilön hallitsemina taloryhminä. Taloista ja taloryhmistä muodostui kylä, jonka yhteisiin maihin ja vesiin niillä oli käyttöoikeus kyläosuutensa suuruuden mukaisesti. Talot olivat myös aikoinaan maaverotuksen veroyksikköjä.[6] Verotuksessa pyrittiin saamaan kokonaiset eli täystalot samanarvoisiksi siten, että erilaatuisesta maasta huolimatta veroluku oli oikeudenmukainen. Tähän käytettiin esimerkiksi sarkajakoa. Aikaisemmin täystalo vastasi yhtä vanhaa manttaalia. Tällöin veroyksikkönä voitiin käyttää talolukua ja manttaalia toistensa asemesta. Molemmat mittasivat talon suuruutta. Myöhemmin verotusta tarkennettiin ja manttaalista tuli talon kameraalisen suuruuden mittayksikkö.[7]