Kyläkunta

Kyläkunta^[1][2] (ven. се́льское о́бщество, selskoje obštšestvo) oli yhdestä tai useammasta kylästä tai kylänosasta koostunut hallinnollinen ja taloudellinen yksikkö keisarillisella Venäjällä^[3].

Kyläkunnat muodostettiin valtion talonpoikien keskuudessa vuonna 1837 ja entisten maaorjien parissa vuonna 1861. Niiden hallinto käsitti talonisäntien kyläkokouksen (ven. selski shod) ja kylänvanhimman (selski starosta). Kyläkunnalla saattoi olla myös muita toimihenkilöitä kuten veronkantajia, kirjureita, viljavaraston, koulun tai sairaalan valvojia ym. Useampi kyläkunta muodosti volostin eli kunnan.^[3]

Taloudellisessa mielessä kyläkunta oli lähellä maankäytöstä ja verotuksesta vastannutta perinteistä kyläyhteisöä (obštšina). Toisaalta niihin kuului myös yhteismaan käyttöön osallistumattomia henkilöitä, ja kyläkunta saattoi jakautua useisiin maayhteisöihin (pozemelnaja obštšina) tai yksi maayhteisö saattoi muodostaa useamman kyläkunnan. Yhteismaasta perityt verot siirtyivät maayhteisöjen vastuulle vuonna 1899 ja samalla kyläkuntien itsehallintoa rajoitettiin huomattavasti.^[4]

Slavofiilinen pääministeri Pjotr Stolypin ajoi 22. marraskuuta 1906^[5] läpi Stolypinin reformina tunnetun uudistuksen, jolla yksittäinen talonpoika saattoi erota miristä ja ryhtyä yksityisviljelijäksi. Hänen tarkoituksenaan oli mir-järjestelmän lakkauttaminen. Lainsäädännöstä mir poistui vasta 1911 tsaari Nikolai II:n aikana 1911. Yhteisomistus palasi maatalouden kollektivisoinnin muodossa bolševikkien päästyä valtaan.^[6][7]