Kristillinen kansanpuolue

Aikaisemmin KrF on profiloitunut perhepuolueena kristillisten arvojen pohjalta. 2010-luvulla puolue on pyrkinyt korostamaan kristillisdemokraattista ideologiaa ja puolueen pääteemoja ovat olleet kehitysyhteistyö- ja ympäristökysymykset. Puolue on osallistunut 1980- ja 1990-luvuilla keskusta-oikeistolaisiin hallituksiin ja tukenut 2010-luvulla oppositiossa keskusta-oikeistolaisia vähemmistöhallituksia. Puolue on vastustanut samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja adoptio-oikeutta. Aikaisemmin puolue on edellyttänyt edustajiltaan kristillisen uskon tunnustamista. Vuoden 2013 puoluekokouksessa puolueen edustajilta edellytettiin enää kristillisten arvojen mukaan toimimista.^[4]

Norjan kristillinen kansanpuolue perustettiin vuonna 1933 vastavoimaksi kasvavalle maallistumiselle. Välitön syy perustamiselle oli, ettei Nils Lavikia hyväksytty Liberaalipuolueen ehdokkaaksi. Lavikista tuli uuden KrF-puolueen ensimmäinen kansanedustaja Bergenin vaalipiiristä vuonna 1933. Toisen kansanedustajan puolue sai vuonna 1936.^[5]

Kun natsien miehitys Norjassa päättyi, puolue järjestäytyi koko maan laajuiseksi. Vuonna 1945 puolue sai kahdeksan kansanedustajaa. KrF profiloitui perhepuolueena kristillisten arvojen pohjalta ja sai julkista tukea mm. evankelis-luterilaisen kirkon piispoilta. 1960-luvulla puolue harkitsi kääntymistä porvarilliseen suuntaan, kun Työväenpuolue halusi rajoittaa vapaakoulujen toimintaa. Puolueessa korostettiin kuitenkin KrF:n omaa itsenäistä linjaa. Tällöin alkoi yhteistyö porvarillisten puolueiden kanssa, vaikka puolue itse ei halunnut leimautua porvarilliseksi. Puolue nousi ensimmäisen kerran hallitukseen vuonna 1963 ja uudelleen vuosina 1965-1971.^[5]

KrF vastusti Norjan jäsenyyttä Euroopan yhteisössä vuoden 1972 kansanäänestyksessä. Kielteinen kanta voitti ja uusi hallitus muodostettiin EY-jäsenyyttä vastustaneiden puolueiden pohjalta. KrF:n puheenjohtaja Lars Korvald toimi Norjan pääministerinä vuosina 1972-1973. Puolue jäi seuraavan hallituksen ulkopuolelle, kun puoluekokouspäätös esti puoluetta tekemästä hallitusyhteistyötä koalitiossa, joka sallisi vapaan abortin.^[6]

Puolueen jäsenmäärä nousi vuonna 1980 yli 69 000:een ja puolueen vahvimmat kaudet ovat olleet 1980- ja 1990-luvuilla. Puolue osallistui keskusta-oikeistolaisiin hallituksiin vuosina 1983-1986 ja 1989-1990. KrF:n aloitteesta Norjaan perustettiin kehitysyhteistyöministeriö, jonka johtoon valittiin KrF:n Reidun Brunsletten. Vuonna 1983 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Kjell Magne Bondevik, joka on noussut yhdeksi Norjan poliittisen historian merkkihahmoiksi.^[6]

Vuosina 1995–2004 puoluetta johti Valgerd Svarstad Haugland, joka toimi perheministerinä 1997-2001 ja kirkko- ja kulttuuriministerinä 2001–2005. Vuosina 2004–2011 puolueen puheenjohtaja oli Dagfinn Høybråten, joka toimi terveysministerinä 1997–2000 ja 2001–2004 ja työ- ja sosiaaliministerinä 2004–2005. ^[6]

Vuoden 1997 vaaleissa KrF sai ennätykselliset 13,7 prosenttia äänistä ja 25 kansanedustajaa. KrF nousi uudelleen pääministeripuolueeksi, kun Bondevik toimi pääministerinä vuosina 1997-2000 ja 2001-2005. Bondevikin ensimmäinen hallitus kaatui kaasuvoimaloita koskevaan epäluottamusäänestykseen. Toisen hallituksen aikana Bondevik arvosteli USA:n hyökkäystä Irakiin ja sai aikaan mm. biotekniikkaa koskevan tiukan lainsäädännön, joka kielsi ihmisalkioilla ja sikiöillä tehtävät kokeet.^[4]

Vuoden 2005 vaaliessa KrF sai enää 6,8 prosenttia äänistä ja siirtyi oppositioon. Sisäiset jännitteet Bondevikin edustaman keskustalais-kansallinen linjan ja konservatiivis-kristillisen siiven välillä pyrittiin ratkaisemaan korostamalla kristillisdemokraattista aatetta. Vuoden 2009 vaalien heikko tulos johti uusiin jännitteisiin puolueen konservatiivisen ja liberaalin siiven välillä. Vuosina 2011–2019 puoluetta johti Knut Arild Hareide, joka toimi ympäristöministerinä 2004–2005. Hareide pyrki kaudellaan puolueen uudistamiseen. Muun muassa vuoden 2013 puoluekokouksessa tehtiin lievennys vaatimuksesta kristillisen uskon tunnustamiseen, mikä johti puolueen konservatiivisimpien jäsenten irtautumiseen ja erillisen Kristittyjen puolueen perustamiseen.^[4]

• 
  KrF:n kannatus suurkäräjävaaleissa 2017.

KrF on joutunut 2000-luvulla ponnistelemaan pysyäkseen 4 prosentin äänikynnyksen yläpuolella.^[7]

Vaalit	Johtaja	Kannatus			Paikat	+/–	Hallitus
		Äänet	%	+/–
1933	Ingebrigt Bjørø	10 272	0,8	Uusi	1 / 150	Uusi	Oppositio
1936		19 612	1,3	0,5	2 / 150	1	Oppositio
1945	Nils Lavik	117 813	7,9	6,6	8 / 150	6	Oppositio
1949		147 068	8,4	0,5	9 / 150	1	Oppositio
1953	Erling Wikborg	186 627	10,5	2,1	14 / 150	5	Oppositio
1957	Einar Hareide	183 243	10,2	0,3	12 / 150	2	Oppositio
1961		171 451	9,6	0,6	15 / 150	3	Oppositio
1965		160 331	8,1	1,5	13 / 150	2	Hallitus
1969	Lars Korvald	169 303	9,4	1,3	14 / 150	1	Hallitus
1973		255 456	12,3	2,9	20 / 155	6	Oppositio
1977	Kåre Kristiansen	224 355	12,4	0,1	22 / 155	2	Oppositio
1981		219 179	9,4	3,0	15 / 155	7	Hallitus
1985	Kjell Magne Bondevik	214 969	8,3	1,1	16 / 157	1	Hallitus
1989		224 852	8,5	0,2	14 / 165	2	Hallitus
1993		193 885	7,9	0,6	13 / 165	1	Oppositio
1997	Valgerd Svarstad Haugland	353 082	13,7	5,8	25 / 165	12	Hallitus
2001		312 839	12,4	1,3	22 / 165	3	Hallitus
2005	Dagfinn Høybråten	178 885	6,8	5,6	11 / 169	11	Oppositio
2009		148 748	5,5	1,3	10 / 169	1	Oppositio
2013	Knut Arild Hareide	158 475	5,6	0,1	10 / 169	0	Oppositio
2017		122 688	4,2	1,4	8 / 169	2	Hallitus
2021	Kjell Ingolf Ropstad	113 344	3,8	0,4	3 / 169	5	Oppositio

• 1933–1938: Ingebrigt Bjørø
• 1938–1951: Nils Lavik
• 1951–1955: Erling Wikborg
• 1955–1967: Einar Hareide
• 1967–1975: Lars Korvald
• 1975–1977: Kåre Kristiansen
• 1977–1979: Lars Korvald
• 1979–1983: Kåre Kristiansen
• 1983–1995: Kjell Magne Bondevik
• 1995–2004: Valgerd Svarstad Haugland
• 2004–2011: Dagfinn Høybråten
• 2011–2019: Knut Arild Hareide
• 2019–2021: Kjell Ingolf Ropstad
• 2021→ Olaug Bollestad

• Esa Erävalo: Yhteinen hyvä - Johdatus kristillisdemokratiaan. Helsinki: Ajatuspaja Kompassi ry, 2018. ISBN 978-952-7289-03-7.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kristillinen kansanpuolue Wikimedia Commonsissa

• Kristillinen kansanpuolue (norjaksi)