Napoleonin sotaretki Venäjälle

Venäjällä samasta sodasta käytetään nimiä isänmaallinen sota tai vuoden 1812 isänmaallinen sota (ven. Оте́чественная война́ 1812 го́да, Otéšestvennaja voiná 1812 góda). Venäjällä sotilaiden lisäksi myös runsaslukuinen joukko vapaaehtoisia talonpoikia ja maatyöläisiä liittyi mukaan Ranskan etenemistä vastaan käytyyn taisteluun, jolloin sota sai kansansodan luonteen.^[3][4] Ranskassa se tunnetaan nimellä Venäjän sotaretki (ransk. Campagne de Russie).^[5][6][7]

Ranskan Grande Armée ylitti Niemen-joen 24. kesäkuuta vuonna 1812 ja aloitti etenemisen kohti Vilnaa ja Moskovaa. Ranskalaiset ja heidän liittolaisensa menestyivät aluksi hyvin ja voittivat useita taisteluita, kuten Smolenskin taistelun. Kuitenkin Polotskin ensimmäisessä taistelussa venäläisten onnistui pysäyttää Ranskan joukkojen eteneminen kohti Venäjän pääkaupunkia Pietaria. Venäläiset käyttivät laajasti poltetun maan taktiikkaa.^[8]

Sodan käännekohdaksi muodostui lopulta lähellä Moskovaa 7. syyskuuta käyty Borodinon taistelu, joka on suurin ja tuhoisin sekä Isänmaallisen sodan että kaikkien Napoleonin sotien taisteluista. Ranska voitti taistelun, mutta kärsi siinä hirvittäviä tappioita, joita se ei enää pystynyt korvaamaan. Venäjän armeija sen sijaan toipui tappioistaan. Kenraalisotamarsalkka Mihail Kutuzov päätti evakuoida Moskovan ja jättää sen ranskalaisille. Napoleon joukkoineen siirtyi tyhjennettyyn kaupunkiin 14. syyskuuta, mutta kaupunki syttyi palamaan pian ranskalaisten miehitettyä sen, osittain sen omien asukkaiden tekemänä.^[9] Ranskalaiset lähtivät paluumatkalle Moskovasta lokakuussa. Sotaretken loppuun mennessä käytännössä koko Grande Armée oli tuhoutunut.^[8]

Venäjän keisari Aleksanteri I päätti lähettää 25. kesäkuuta 1812 kello 10 entisen poliisiministerin, jalkaväenkenraali Aleksandr Balašovin viemään Napoleon I:lle kirjettä, jossa tämä ehdotti status quo ex antea, ranskalaisjoukkojen perääntymistä lähtöasemiinsa Niemenin länsipuolelle odottamaan Venäjän ja Ranskan välisiä neuvottelua. Hän lähti liikkeelle Aleksanteri I:n Napoleon I:lle osoittaman kirjeen kanssa 26. kesäkuuta yöllä kello 2 aikaan. Samana aamuna Balašov tavoitti ranskalaisten etuvartioasemat Kaunasin kuvernementissa Rossienyssä (Raseiniaissa).^[10][11] Balašovin otti vastaan ensiksi Ranskan marsalkka ja ratsuväen komentaja Joachim Murat ja sitten armeijakunnan komentaja Louis-Nicolas Davout.^[10]

30. kesäkuuta Balašov lähetettiin Napoleonin luokse Vilnaan, joka kutsui hänet päivälliselle 1. heinäkuuta Neuchâtelin prinssin, Louis Berthierin^[12] ja Istrian herttuan, divisioonakenraali Jean-Baptiste Bessières'n sekä Armand Augustin Louis de Caulaincourtin kanssa.^[13][14] Napoleonin vastaus Aleksanteri I:n ehdotukseen vetäytyä Niemenin taakse neuvottelujen aloittamiseksi sai vastaehdotuksen. Sen mukaan uudessa tilanteessa käytävät neuvottelut pidettäisiin Vilnassa. Aleksanteri I torjui ehdotuksen loukkaavana. Neuvottelujen aikana Napoleon oli kysynyt Balašovilta lyhintä tietä Moskovaan. Balašov oli vastannut, että Moskovaan on monta tietä ja että Kaarle XII oli mennyt Poltavasta, viitaten ruotsalaisten joukkojen suureen tappioon Ukrainassa. Aleksanteri I lähti 1. heinäkuuta lähti kohti Moskovaa kenraaliensa pyynnöstä. Hän ei ollut osallistunut joukkojen komentamiseen ylipäällikkönä.^[15]

Napoleon jakoi joukkonsa armeijoihin, komensi pääarmeijaa itse ja järjesti kaksi apuarmeijaa suojelemaan iskujoukkojensa sivustoja ja taustaa. Hänen kanssaan Niemen-joella oli 227 000 miestä; oikealla Eugène de Beauharnais johti 80 000 miestä; oikealla siivellä Grodnossa (Hrodna) olivat Jérôme Bonaparte 76 000 miehen kanssa ja hänen takanaan Schwarzenbergin prinssi Karl Filipin lähes 30 000 miehen itävaltalainen joukko, jonka tehtävänä oli tarkkailla eteläisimpiä hajallaan olevia venäläisiä joukkoja. Ranskan äärivasemmalla olivat Jacques Macdonald ja Johann Yorck 40 000 miehen preussilais-puolalaisen sotajoukon kanssa.^[16]

Taistelujärjestyksessä Ranskan keisarikunnan Grande Armée oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäistä osaa, jota komensi Westfalenin kuningas Jérôme Bonaparte, joka ulottui Itämeren rannalle vasempana sivustana pohjoisessa, komensi Jacques Etienne Macdonald.^[17] Sen tehtävänä oli edetä Tilsitin luota Riian suuntaan. Ensimmäisen osan oikea siipi etelässä, jota komensi Karl Schwarzenberg,^[18] oli Bug-joen varrella. Ensimmäiseen osaan sisältyivät mm. Józef Antoni Poniatowskin^[19] V armeijakunta,^[20][21] Jean-Louis-Ebénézer Reynierin ja Dominique-Joseph-René Vandammen komentamat armeijakunnat sekä Marie-Victor-Nicolas de Fay Latour-Maubourgin ratsuväki.^[22]

Venäjän keisarikunnan 1. länsiarmeijaa komensi Mihail Barclay de Tolly, jonka alaisuudessa pohjoisessa olevaa Itämerelle ulottuvaa oikeaa siipeä komensi kenraali Pjotr Wittgenstein.^[23]

Keisari Napoleon I komensi Grande Arméen toista osaa, johon kuuluivat Louis-Nicholas Davout'n, Nicolas Charles Oudinot'n, Michel Neyn,^[24] prinssi Eugéne de Beauharnais'n ja Laurent de Gouvion-Saint-Cyrin komentamat armeijakunnat, Édouard Mortierin komentama kaarti ja Joachim Murat'n komentama ratsuväki.^[25]

Venäjän keisarikunnan 2. länsiarmeijaa komensi Pjotr Bagration, jonka rintamavastuualue ulottui Grodnosta Muchavieciin ja sen päämaja oli Volkovyskissä. Kun Neyn ja Oudinot'n komentamat armeijakunnat olivat ylittäneet Niemenin, käski keisari Napoleon I heidän edetä joukkoineen väistyvän sotaministeri ja Venäjän ylipäällikkö Mihail Barclay de Tollyn^[26] perässä. Davout'n piti suuntaamaan kohti Minskiä, jotta Venäjän 1. ja 2. länsiarmeija olisi voitu eristää toisistaan.^[27][28]

Venäjän keisarikunnan taktiikkana oli jatkaa ajan hankkimista Venäjälle vetäytymällä ja poltetun maan taktiikan avulla. Ajatuksen oli kehittänyt Preussin kuninkaan Venäjän keisarikunnan palvelukseen lähettämä Karl Ludwig von Phull (1757–1826), joka oli ollut Preussin kuningaskunnan yleisesikunnan päällikkö kuningas Fredrik Wilhelm III:n armeijassa Austerlitzin taistelussa.^[29]

Hänestä tuli Venäjän keisarillisen armeijan neuvonantajana palvellut kenraalimajuri, joka oli johtava sotateoreetikko, mutta joutui venäläisten upseerien epäsuosioon sen jälkeen kun Grand Armée oli miehittänyt Moskovan, minkä vuoksi hän joutui siirtymään ulkomaille. Phullin ajatusten mukaan Drissan linnoitettu leiri Väinäjoen varrella olisi toiminut puolustuskeskuksena sen jälkeen kun Venäjän armeija olisi joutunut vetäytymään keisarikunnan rajoilta Ranskan Grand Arméen edessä.^[29]

Aleksanteri I tuli Drissaan johtamaan sotaneuvoston kokousta 1. heinäkuuuta. Viidessä päivässä se päätti, että Venäjän keisarikunnan 1. länsiarmeijan ei tule jäädä Drissaan, vaan vetäytyä sieltä yhdistyäkseen maan 2. länsiarmeijaan. Venäjän 1. länsiarmeijan vetäytyminen saavutti Drissan tasan 11. heinäkuuta 1812.^[9] Carl von Clausewitzin mukaan venäläiset joukot olisi saarrettu ja noin 90 000–120 000 sotilaan vahvuisina ne olisivat joutuneet antautumaan Grande Arméelle, elleivät ne olisi itse perääntyneet.^[30] Kaunokirjallisuudessa sotaneuvoston keskustelua Drissassa kuvaa Leo Tolstoi Sota ja rauha -kirjan venäläisessä painoksen kolmannen kirjan ensimmäisen osan 10. ja 11. luvuissa.^[31]

Venäjän 1. länsiarmeija ei ryhtynyt varsinaiseen taisteluun Ranskan Grande Arméen ensimmäisen osan kanssa, vaan vetäytyi 26. kesäkuuta jälkeen Vilnasta Drissaan, mistä vetäydyttiin kohti Vitebskiä. Venäjän 2. länsiarmeija ei ryhtynyt varsinaiseen taisteluun Grande Arméen toisen osan kanssa, vaan vetäytyi 29. kesäkuuta alkaen Volkovyskistä Nikolajeviin.^[16] Viivytystaisteluiden ja vetäytymisen vaihe päättyi ensimmäiseen suureen taisteluun Smolenskissa 17. elokuuta 1812 alkaen. Tämän jälkeen Barclay de Tolly menetti asemansa ylipäällikkönä, ja venäläiset ottivat yhteen ranskalaisten kanssa seuraavan kerran suurtaistelussa Borodinossa.^[16]

Varsovan herttuakunnan valtiopäivät, sejm, joka kutsuttiin koolle 24. kesäkuuta 1812, perusti 28. kesäkuuta Puolan kuningaskunnan yleisen konfederaation, jonka tarkoituksena oli ottaa muodollisesti Puolan haltuun Ranskan keisarikunnan Grande Arméen Venäjän keisarikunnalta valtaamat alueet Puolan kuningaskunnan ja Liettuan ruhtinaskunnan entisiltä alueilta Liettuassa ja Valko-Venäjällä. Sejmin lähetystö siirtyi Vilnaan Napoleon I:n luokse toiveineen. Napoleon vastasi diplomaattisesti, ettei hän pitänyt Galitsiaa Puolan osana.^[32]

Venäläiset vetäytyivät Drissasta^[33] (nyk. Valko-Venäjän Verh’njadzvinsk).^[34][35] Venäläisten odottelua 14 km² laajassa Drissan leirissä kuvataan muun muassa kaunokirjallisuudessa Leo Tolstoin romaanin Sota ja rauha kahdeksannessa luvussa.^[31]

Louis-Nicholas Davout oli katkaissut Pjotr Bagrationin komentamien joukkojen vetäytymistien, jonka venäläiset yrittivät avata 23. heinäkuuta 1812 Saltanovkan taistelussa Bagrationin ja Davoutin komentamien joukkojen kesken.^[36]

Ostrovnon taistelussa 25.–26. heinäkuuta Aleksandr Osterman-Tolstoin ja Pjotr Konovitsynin komentamat venäläisjoukot hankkivat kolme vuorokautta lisäaikaa Barclay de Tollyn komentamien joukkojen vetäytymiseen. Ranskalaisten puolella komentajina olivat Michel Ney, prinssi Eugène de Beauharnais ja marsalkka Joachim Murat'n ratsuväki.^[36]

Jakubovon taistelu 30.–31. heinäkuuta 1812. Ranskalaisten komentajat Nicholas Oudinot ja Laurent de Gouvion-Saint-Cyr, venäläisten komentaja Pjotr Wittgenstein.^[36]

Polotskin ensimmäinen taistelu 17. elokuuta. Polotskin toinen taistelu 17. lokakuuta 1812.^[36]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Napoleonin sotaretki Venäjälle.

• Broughton, Tony: Military Subjects: Organization, Strategy & Tactics – French Foot Artillery Regiments and the Colonels Who Led Them 1791-1815 The Napoleon Series. elokuu 2002. Viitattu 19.10.2018 (englanniksi).
• Начало войны 1812 года  Patrio.ru . Viitattu 19.10.2018 (venäjäksi).