Harrieri

Harrierin säkäkorkeus on beaglen ja englanninkettukoiran väliltä eli noin 48–55 cm (ihanne 48-50 cm)^[3], ja yleisesti ottaen siinä on piirteitä hieman molemmista roduista.^lähde?

Pohjaväri on tavallisesti valkoinen, ja siinä on erisävyisiä merkkejä oranssista mustaan. Ranskassa yleisin väritys on tricolor (kolmivärinen), jossa selän yläosan peittää musta mantteli.^[3] 1800-luvun rotuasiantuntijoiden mukaan sinisen kirjava/ merle oli "aito harrieri". Esimerkiksi Hailshamin harrierit tunnettiin juuri sinisen kirjavasta/ merlestä värityksestään. Kolmivärinen on sen sijaan tulosta englanninkettukoiran perimästä. Muita ennen suosittuja värityksiä olivat jäniksenvärinen-kirjava, mäyränvärinen-kirjava, sitruunankeltainen-kirjava, liuskeenharmaa ja - erityisesti West Countryn alueella - valtaosin valkoisen värinen. Old English Red (punainen) oli suosittu väri West Countryssä ja black & tan Irlannissa.^[4]

Fyysisesti ja henkisesti harrieri on enemmän englanninkettukoiran kuin beaglen kaltainen, samoin jäljestys ja ajotaipumukseltaan. Se on ystävällinen, eloisa ja omistajaansa kiintyvä.^[5] Kotikoiraksi se sopii hyvin, etenkin lapsiperheisiin.^lähde?

Harrieri on yksi vanhimmista metsästyskoirista: se on eräs niistä roduista, joista on kirjoitettu jo vuosisatojen ajan, ja sen tiedetään olleen olemassa viimeistään 1700-luvun puolivälissä. Se polveutuu normannien mukana Englantiin kulkeutuneista ranskalaisista ajokoirista, englanninkettukoirista ja basseteista.^[5] Vero Shaw'n mukaan rotu on käytännössä southern houndin kääpiöversio.^[4] Joidenkin lähteiden mukaan siihen olisi myöhemmin risteytetty myös beaglea ja pointteria. Sitä on alkujaan käytetty jäniksen ajoon, ja rodun harrastajat sanovatkin sen olevan juuri siihen sopiva.^lähde?

Vuonna 1878 J.H. Walsh mainitsi teoksessaan The Dogs of the British Islands, että oli vaikea löytää harrieria johon ei olisi ollut sekoittunut kettukoiran perimää.^[4]

Sussexissa ja Devonissa suosittiin erityisesti southern houndeja, mutta viimeksi mainitusta löytyi myös harrieriajue, ja sieltä olivat myös kotoisin Silverton-linjan liuskeenharmaat kantayksilöt. Koska oikeasta rotutyypistä oli paljon eri mielipiteitä, Association of Masters of Harriers and Beagles alkoi tutkia asiaa vuonna 1891. Kävi ilmi, että jäniskoiria löytyi ainakin 12 eri rotutyyppiä, joiden omistajista puolet vakuutti niiden olleen "puhtaita harriereita". Komitea suositteli kaikkien harriereiden rekisteröimistä kantakirjaan ja kantakirjan sulkemista sen jälkeen.^[4]

Yksi vanhimmista harrieri-ajueista oli Pennistonen ajue, jossa oli 1900-luvun alussa 13 paria koiria. Holcomben ajue oli 200 vuotta vanha, ja siihen kuului 20 paria koiria, ns. Old English Harrier -tyyppiä.^[4]

Vielä 1900-luvun alussa Englannin Kennelliitto the Kennel Club rekisteröi rotua. Vuonna 1913 rekisteröitiin neljä ja vuonna 1925 kaksikymmentä yksilöä.^[4] Pian tämän jälkeen harrieri ei kuitenkaan enää ollut KC:n hyväksymä, kunnes vuonna 2021 päivitettiin virallinen rotumääritelmä.^[6] Rotu on myös FCI:n ja American Kennel Club:n hyväksymä.

Suomessa on syntynyt kaksi pentuetta, vuosina 1970 ja 1971.^[7] Rotua ei ole kuitenkaan rekisteröity meillä enää vuosikymmeniin.

Harrier tarkoittaa koiraa jota käytetään jäniksen (hare) metsästykseen.^[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Harrieri Wikimedia Commonsissa