Gran Sasso d’Italia

Gran Sasso on Apenniinien niemimaan korkein massiivi, mutta Italian vuorista Alpit ja Etna ovat sitä korkeampia. Se sijaitsee Apenniinien keskiosissa ja levittäytyy Teramon, L’Aquilan ja Pescaran maakuntiin Abruzzon koillisosassa. Keski-Apenniinit koostuvat kolmesta yhdensuuntaisesta, pohjois-eteläsuuntaisesta vuorijonosta, joista itäisimpään Gran Sasso kuuluu.^[2] Massiivi on pituudeltaan noin 35 kilometriä ja muista lähistön vuoriryhmistä poiketen itä-länsisuuntainen.^[2][5] Sen karstimaisemia hallitsevat terävähuippuiset kalliot, harjanteet ja jopa 2 000 metriä korkeat vuorenseinämät.^[3]

Gran Sasson sijainti.

Gran Sasso voidaan jakaa kolmeen pienempään vuoriryhmään: länsiosaan, keskusmassiiviin ja itäharjanteeseen. Länsiosa jakautuu edelleen Monte Corvon massiiviin luoteessa, Pizzo Intermesolin massiiviin koillisessa ja itä-länsisuuntaiseen harjanteeseen etelässä. Sen länsireunalla on Capanellen sola (1 300 metriä) L’Aquilan ja Teramon rajalla. Keskusmassiiviin kuuluvat Gran Sasson ja koko Apenniinien korkeimmat huiput Corno Grande (2 912 metriä) ja Corno Piccolo (2 655 metriä). Itäharjanne ulottuu Vado di Cornon solasta (1 924 metriä) L’Aquilan ja Teramon rajalla Vado di Solen solaan (1 621 metriä) L’Aquilan ja Pescaran rajalla.^[2] Sen eteläpuolella sijaitsee 150 neliökilometriä laaja Campo Imperatoren ylätasanko noin 1 600 metrin korkeudessa.^[2][3] Alla on lueteltu Gran Sasson viisitoista korkeinta huippua:^[2]

Nro	Vuori	Korkeus (m)	Vuoriston osa	Kuva
1	Corno Grande	&&&&&&&&&&&02912.&&&&002 912	Keskusmassiivi
2	Corno Piccolo	&&&&&&&&&&&02655.&&&&002 655
3	Pizzo Intermesoli	&&&&&&&&&&&02635.&&&&002 635	Länsiosa
4	Monte Corvo	&&&&&&&&&&&02623.&&&&002 623
5	Monte Camicia	&&&&&&&&&&&02564.&&&&002 564	Itäharjanne
6	Monte Prena	&&&&&&&&&&&02561.&&&&002 561
7	Pizzo Cefalone	&&&&&&&&&&&02533.&&&&002 533	Länsiosa
8	Monte Aquila	&&&&&&&&&&&02494.&&&&002 494	Keskusmassiivi
9	Monte Infornace	&&&&&&&&&&&02469.&&&&002 469	Itäharjanne
10	Cima delle Malecoste	&&&&&&&&&&&02444.&&&&002 444	Länsiosa
11	Monte Portella	&&&&&&&&&&&02385.&&&&002 385
12	Monte Brancastello	&&&&&&&&&&&02384.&&&&002 384	Itäharjanne
13	Torri di Casanova	&&&&&&&&&&&02362.&&&&002 362
14	Pizzo di Camarda	&&&&&&&&&&&02332.&&&&002 332	Länsiosa
15	Monte Tremoggia	&&&&&&&&&&&02331.&&&&002 331	Itäharjanne

Toisin kuin edellä kuvatussa maantieteellisessä jaossa geologisessa mielessä Gran Sasso muodostuu kahdesta samansuuntaisesta vuorenharjanteesta, joita erottaa toisistaan leveä syvänne.^[2] Pohjoisempi harjanne kulkee Vado di Solen solasta idässä Monte Corvolle lännessä, ja sitä leikkaa kaksi jyrkkää u-laaksoa, Val Maone ja Valle del Venacquaro.^[2][6] Matalampi eteläharjanne kulkee suhteellisen yhtenäisenä Monte Capo di Serrelta idässä Monte San Francolle lännessä. Kolme poikittaista vuorenselännettä yhdistävät harjanteet toisiinsa ja jakavat niiden välisen syvänteen neljään erilliseen osaan, joista Campo Imperatore on tunnetuin.^[2]

Gran Sasson kivilajit ovat muodostuneet sedimenteistä, joita kertyi merenpohjaan kahdensadan miljoonan vuoden ajan mesotsooisella ja kenotsooisella maailmankaudella. Vuoriryhmän eteläpuolella sijaitsi tuolloin matala mannerjalustavyöhyke, jonne vajonneista merilevistä ja kalkkikuorisista eliöistä on syntynyt karbonaattipitoisia kivilajeja. Vuoriryhmän pohjoispuolella sijaitsi puolestaan syvänmeren alue, jonne kerrostuneesta hienojakoisesta lietteestä on syntynyt hiekkakiveä ja merkeliä. Gran Sasso itsessään oli jyrkkää mannerrinnettä, minkä vuoksi kivilajien kirjo on siellä ympäristöä suurempi sekä määrältään että ajallisesti: kallioperässä on kerroksittain muun muassa dolomiittia, kalkkikiveä ja merkeliä.^[2]

Apenniinit ja Gran Sasso kohosivat alppilaisessa poimutuksessa mioseenikauden lopussa, noin 6 miljoonaa vuotta sitten. Poimutuksen alkuvaiheessa syntyivät vuoriryhmän pohjois- ja eteläharjanne sekä pohjoisharjannetta leikkaavat poikittaiset siirrokset. Tätä seurasi tasaantumisvaihe, jonka aikana muodostuivat vuorenharjanteiden jyrkät etelärinteet ja niiden välinen syvänne sekä Gran Sasson eteläpuoliset laaksot. Viimeisimpien 600 000 vuoden aikana jäätiköt, karstiutuminen ja muut luonnonvoimat ovat muokanneet pinnanmuodot nykyiselleen.^[2]

Gran Sasson ilmasto-olot vaihtelevat alarinteiden välimerenilmastosta huippujen vuoristoilmastoon, jolle ovat ominaista kylmät ja runsaslumiset talvet ja viileät kesät. Ilmastollisia eroja esiintyy myös pohjois-eteläsuunnassa: pohjoisrinteet saavat runsaasti sadetta Adrianmereltä, kun taas etelärinteillä vallitsee kuivempi ja mantereisempi ilmasto. Vuoriston kaikissa osissa tammikuu on vuoden kylmin kuukausi ja heinä–elokuu vuoden lämpimintä aikaa. Tuuli voi olla hyvin voimakasta ja sitä esiintyy keskimäärin 230 päivänä vuodessa. Yleensä tuuli puhaltaa lounaasta mutta voi kääntyä talvella koilliseen.^[2]

Lämpötilainversio on yleinen sääilmiö korkealla sijaitsevissa painanteissa ja ylätasangoilla, missä lämpötila voi laskea talvella jopa −25 celsiusasteeseen. Yli 2 000 metrin korkeudessa on pysyvä lumipeite marraskuusta toukokuun alkuun saakka. Alkukeväästä lumen syvyys voi olla lähes kymmenen metriä Calderonejäätiköllä ja Conca dell’Oron syvänteessä. Lumivyöryjen ja jyrkkien rinteiden vuoksi Gran Sassolla on Apenniinien matalimmalla sijaitsevat pysyvän lumen alueet: esimerkiksi Monte Camician pohjoisrinteellä sijaitseva Fonto della Salsan lumikenttä on vain 1 100 metrin korkeudessa.^[2]

Gran Sasson kasvistoon kuuluu monien kotoperäisten lajien lisäksi Alpeilla ja Balkanin niemimaalla tavattavia lajeja. ^[2] Suurta osaa pohjoisrinteistä peittävät 1 000–1 800 metrin korkeudessa laajat pyökkimetsät, joille Adrianmereltä puhaltavat tuulet luovat ihanteelliset kasvuolot.^[2][7] Etelärinteillä pyökkimetsiä on selvästi vähemmän, sillä maaperä on runsaskalkkisempaa ja ilmasto kuivempi ja mantereisempi kuin pohjoisempana. Pyökkien lisäksi siellä kasvaa monia Balkanille tyypillisiä puulajeja, esimerkiksi euroopanhumalapyökkiä, nukkatammea ja turkintammea.^[2] Etelärinteiden yläosissa yli 1 700 metrin korkeudessa on laajoja alpiinisia niittyjä, jotka ovat syntyneet, kun metsiä on aikojen saatossa raivattu laidunmaiksi.^[2][7] Ympäristötietoisuuden lisäännyttyä niityille on ryhdytty istuttamaan euroopanlehtikuusta, mustamäntyä, euroopankuusta ja muita alkuperäisiä havupuita. Korkeissa vuoristolaaksoissa, kuten Campo Pericolissa ja Valle del Venacquarossa, kasvaa alppiolojen vuoksi vain ruohovartisia kasveja, joista monet ovat kotoperäisiä.^[2]

Vaikka eläinlajien kokonaismäärä Gran Sassolla on suuri, kunkin lajin yksilömäärät ovat melko alhaiset. Monet lajeista ehdittiin metsästää lähes sukupuuttoon ennen kuin tilanteeseen puututtiin erityisillä suojelutoimilla.^[2] Vuonna 1991 vuorelle perustettiin Parco Nazionale del Gran Sasso e Monti della Lagan kansallispuisto,^[8] jonne on onnistuneesti siirtoistutettu apenniiniengemssiä ja saksanhirveä.^[2][7] Suojelualueelta ovat löytäneet turvapaikan myös italiansusi ja apenniinienruskeakarhu, jotka kehittyivät omiksi alalajeikseen viime jääkauden jälkeen jäätyään eristyksiin Apenniineille. Seudulle tyypillisiä matelijoita ovat kotoperäinen salamanteri Salamandra terdigitata ja vuoristoniityillä viihtyvä kenttäkyy.^[2][7] Yleisiä lintulajeja ovat esimerkiksi maakotka, muuttohaukka ja alppivaris.^[2]

Antiikin roomalaisille Gran Sasso oli maailman napavuori, Fiscellus mons. Keskiaikaan mennessään sen nimeksi oli vakiintunut Monte Corno. Renessanssikirjailija Francesco Zucchi De Montereale käytti kirjoittamassaan runossa vuoresta ensimmäisenä nimitystä Gran Sasso. Karttoihin nimi kuitenkin ilmestyi vasta 1700-luvun lopulla, minkä jälkeen sen käyttö vähitellen yleistyi.^[3]

Corno Granden valloitti todistetusti ensimmäisenä 19. elokuuta 1573 kapteeni Francesco De Marchi yhdessä paikallisten gemssinmetsästäjien kanssa. De Marchi oli jo 70-vuotias kiivetessään vuorelle ja kirjoitti kokemuksistaan matkakuvauksen, jossa kuvasi seikkaperäisesti paitsi itse kiipeämistä myös vuorten yli käytyä kauppaa.^[3] Vuorikiipeily sai suosiota Gran Sassolla kuitenkin vasta paljon myöhemmin, kun ensimmäiset ammattimaiset vuorikiipeilijät alkoivat valloittaa sen huippuja 1870-luvulta lähtien.^[2][3]

Nykyään Gran Sasso on eräs suosituimpia vuorikiipeilykohteita maailmassa. Huipuille vie vaikeustasoltaan ja maisemiltaan hyvin erilaisia kiipeilyreittejä. Merkittävimpiä vuorikiipeilyn keskuksia on Pietracamelan kylä Corno Granden pohjoispuolella, noin kilometrin korkeudessa. Sen yläpuolella sijaitsee Prati di Tivon laaja ylätasanko, jonne on rakennettu vuoristohotelleja, parantoloita sekä tuoli- ja hiihtohissejä. Gran Sasson eteläpuolella matkailu keskittyy Campo Imperatoren ylätasangolle, jossa sijaitsee myös Abruzzon alueen korkein hiihtokeskus, vuoristokasvillisuuteen erikoistunut kasvitieteellinen puutarha sekä observatorio. Syvälle Gran Sasson alle on louhittu Instituto Nazionale di Fisica Nuclearen laboratorio, eräs maailman suurimmista maanalaisista tutkimuskeskuksista.^[3]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gran Sasso d’Italia Wikimedia Commonsissa