Geopolitiikka
Geopolitiikka on politiikantutkimuksen ja poliittisen maantieteen tutkimussuunta, joka tutkii kansainvälistä politiikkaa maantieteestä lähtien.[1] Geopolitiikan mukaan maan ulkopolitiikan määrää maantieteellinen sijainti[1], muut maantieteelliset tekijät, kansalliset liittoutumat, taloudelliset siteet, luonnonvarat, topografia, väestö, itsenäinen taloudellinen kapasiteetti jne.
Geopolitiikka sen perinteisessä merkityksessä on oppi, jonka mukaan maan politiikan ja ulkosuhteiden määräävät fyysiset ominaisuudet ja resurssit (maantieteellinen sijainti, alue, ilmasto, topografia, väestö, luonnonvarat jne.).[2] Samalla geopolitiikka voidaan määritellä tieteeksi, joka käsittelee ja analysoi maantieteellisiä, historiallisia, poliittisia ja muita riippumattomia tekijöitä, jotka vaikuttavat maan strategiseen potentiaaliin.
Historia
Geopolitiikka kehittyi 1800-luvun lopulla lähinnä tieteelliseksi perusteluksi imperialismille. Halford Mackinder kehitti 1900-luvulla teoriaa maailmansaarekkeista, jossa valtiot jaettiin merivaltiohin ja mannervaltiohin sekä korostettiin Venäjän hallitseman alueen merkitystä koko maailmalle. Tuolloin Britannia pyrki Japania tukemalla rajoittamaan Venäjän vahvistumisen mahdollisuutta Kaukoidässä. Termin geopolitiikka otti käyttöön Uppsalan ja Göteborgin yliopistossa politologiaa opettanut Rudolf Kjellén vuonna 1899.[3]
Teoriat
Klassiseen geopolitiikkaan liitetyistä käsitteistä ja teorioista mainittakoon maavalta (mannervalta), merivalta, sydänmaa, etupiiri, reunavaltio, sisämaavaltio, harmaa vyöhyke, puskurivaltio, valtion elintila, geopoliittiset suuralueet, dominoteoria ja voimatasapaino.[3]
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Geopolitiikka Wikimedia Commonsissa
