Ekskommunikaatio
Ekskommunikaatio (lat. excommunicatio, kirkkolatinassa ”karkottaa yhteydestä”[1]) eli kirkon yhteydestä erottaminen[2] tarkoittaa kristillisessä teologiassa kirkollisten oikeuksien menettämistä joksikin aikaa, kokonaan tai kunnes on tarvittavassa määrin osoittanut katumusta kirkon yhteydestä erottamiseen johtuneiden syiden suhteen. Ekskommunikoitua henkilöä ei aina eroteta kirkon virallisesta jäsenyydestä vaikka pappisoikeudet menetettäisiinkin erottamisen jakson ajaksi. Ekskommunikoida tarkoittaa kirkollisesta yhteydestä sulkemista.[3] Ekskommunikaation kaltaista toimenpidettä on käytetty muissakin uskonnoissa.[4]
Ekskommunikaatiota perustellaan Uuden testamentin ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvulla 5[5] ja Matteuksen evankeliumin jakeilla 18:15–17[6].[7] Ekskommunikaatio on aluksi sekä itäisessä että läntisessä kristinuskossa liittynyt katumuksen sakramenttiin. Alun perin synnintekijöiltä, jotka olivat virallisesti ekskommunikoitu tai tehneet ekskommunikaatioon johtavan teon, vaadittiin julkinen synnintunnustus. Tämän tilalle 500-luvulta alkaen tuli yksityinen katumuksen sakramentti, johon liittyi papin antama synninpäästö.[8] Alun perin kristillisessä kirkossa ei eroteltu ekskommunikaatiota ja anateemaa, ja ekumeenisten kirkolliskokousten uskonoppia käsitteleiden kanonien mukaan jokainen, joka opetti tuomittavalla tavalla piti asettaa anateemaan, eli erottaa kristittyjen yhteydestä.[9]
Roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ekskommunikaatiokäytäntö on jatkunut katkeamattomana ekumeenisten kirkolliskokousten ajoista lähtien. Näissä kirkoissa ekskommunikaation perusteet määräytyvät kanonisen oikeuden perusteella, mutta piispalla on mahdollisuus käyttää harkintaa kanonisen lain ulkopuolelle jäävissä tapauksissa. Ekskommunikaation keskeisimmät perusteet ovat kirkon opista poikkeaminen, kirkon auktoriteetin uhmaaminen tai sen säädösten noudattamatta jätääminen.[2]
Ortodoksisen ja katolisen kirkon eroaminen eli suuri skisma tapahtui lopullisesti paavi Leo IX:n legaatin kardinaali Humbertuksen ja Konstantinopolin patriarkan Mikael Kerularioksen ekskommunikoitua toisensa vuonna 1054.[10] 911 vuotta kestäneet ekskommunikaatiomääräykset peruttiin ekumenian hengessä vuonna 1965.[7]
Ekskommunikaatio on usein määräaikainen.[11][12][7] Ekskommunikaatiossa ihminen säilyy kirkon jäsenenä, vaikka ei saakaan osallistua kirkon sakramentteihin tai pyhiin toimituksiin.[13] Ekskommunikaatio ei ole ainoastaan rangaistus vaan myös ”sielun lääke” eli pedagoginen toimenpide johon turvaudutaan vasta viimeisenä toimenpiteenä. Sen avulla pyritään herättämään katumus niin, että ihminen voi palata täyteen kirkon yhteyteen.[14][15][12][16][17]
Roomalaiskatolinen kirkko
Katolisessa kirkossa ekskommunikaatiot ovat vähentyneet Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja tapauksia tulee julkisuuteen muutamia vuosittain.[18]
Roomalaisatolisen kirkon kanoni 1331 kieltää ekskommunikoitua henkilöä toimittamasta jumalanpalveluksia, osallistumasta sakramentteihin tai toimimasta kirkon hallinnossa millään tavalla. Ekskommunikoitu pappi voi esimerkiksi toimittaa katumuksen sakramentin vain hätätilanteessa ja kanoninen juristi ei voi toimia tuomarina kirkollisessa oikeudessa.[14] Roomalaiskatolisessa kirkossa erotellaan ekskommunikaatiot ferendae sententiae ja latae sententiae, joista edellinen on kirkollisen oikeuden julistama ja jälkimmäinen automaattinen, joka astuu voimaan heti rikkeen tapahtuessa.[7] Latae sententie -ekskommunikaatiot tulevat julkisiksi, kun valtuutettu kirkon johtaja julistaa ne. Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II julisti arkkipiispa Marcel Lefebvren latae sententiae -ekskommunikaation muutama päivä sen jälkeen, kun tämä oli vihkinyt piispoja ilman paavillista valtuutusta.
Kanoneissa määriteltyjä rikkeitä, joista rangaistuksena on ekskommunikaatio, ovat kanonien mukaan skismaattisuus, harhaoppisuus ja uskosta luopuminen (apostaasi). Pyhien lahjojen pois heittäminen tai häpäisy aiheuttaa automaattisen ekskommunikaation, jonka voi poistaa vain paavi. Lisäksi pappi voi menettää rikkeestä pappeutensa. Paavin fyysisestä vahingoittamisesta seuraa ekskommunikaatio, piispan interdikti. Muita ekskommunikaation johtavia rikoksia ovat esimerkiksi piispojen vihkiminen ilman paavin siunausta, rippisalaisuuden rikkominen ja abortin hankkiminen.[14] Brasiliassa tämä on herättänyt vastustusta seurauksena abortista, joka tehtiin isäpuolen raiskattua yhdeksänvuotiaan tytön. Ekskommunikaation saivat tytön äiti, lääkärit ja muut henkilöt, jotka olivat osallisia aborttiin.[19]
Ekskommunikaation voi kumota pappi tai piispa sen jälkeen kun henkilö on tunnustanut syntinsä ja katunut sitä. Joissain erittäin vakavissa tapauksissa vain paavi voi purkaa ekskommunikaation.[20][21]
Ortodoksinen kirkko
Ortodoksissa kirkoissa ekskommunikaatiolla tarkoitetaan määräaikaista ehtoollisyhteydestä erottamista.[22] Katumuksen sakramentin yhteydessä rippi-isä voi määrätä katuvalle katumusharjoituksia (epitimia), jotka voivat olla paastoamista, maahankumarruksia, rukouksia, hyväntekeväisyyttä tai vakavimmilaan ehtoollisyhteydestä erottaminen eli ekskommunikaatio.[12] Kanoneissa on määritelty satoja rikkeitä, joista voidaan epitimiana antaa ekskommunikaatio.[23] Näiden katumusharjoitusten ei katsota olevan rangaistuksia tai kostoa, vaan kirkon kanonisen perinteen mukaan niiden tarkoitus on pedagoginen ja pastoraalinen. Niillä pyritään muuttamaan katuvaa ihmistä ja suojelemaan yhteisöä synniltä.[12]
Kanonisen oikeuden mukaisten kurinpidollisten rangaistusten kuten ekskommunikaation soveltamisessa on ortodoksisessa kirkossa usein vähemman tärkeissä asioissa noudatettu "ekonomia"-periaatetta, jonka mukaan rikkeen rangaistusta ei välttämättä panna täytäntöön. Oikeus soveltaa ekonomia-periaatetta kuuluu piispainkokoukselle tai synodille, joka voi puolestaan delegoida oikeuden yksittäisille piispoille kanonisen oikeuden rajoissa.[12]
Ekskommunikaatioon johtavia rikkeitä on kanonien mukaan muun muassa avioeron jälkeinen uusi avioliitto. Basileios Suuren 4. kanoni määrää toisen avioliiton yhteydessä 1–2 ja kolmannen avioliiton yhteydessä 4–5 vuoden ekskommunikaation, ja avioliittoja pidettiin siviiliavioliittoina kunnes ekskommunikaatio oli päättynyt. Toisien kanonien mukaan ajat ovat kaksi ja viisi vuotta. Vaikka kirkon perinne korostaa avioliiton sakramentaalisuutta ja ainutkertaisuutta, toisen ja kolmannen avioliiton solmimista perustellaan inhimillisellä heikkoudella ja ekumenia-periaatteella. Niihin tarvitaan kuitenkin piispojen myöntämä kirkollinen avioero, johon yleensä myönnytään. Neljäs kirkollinen avioliitto kiellettiin piispainkokouksessa vuonna 940.[24]
Protestanttiset kirkot
Protestanttiset kirkot ovat nykyisin yleisesti luopuneet ekskommunikaatiosta tai siitä käytetään muita termejä, esimerkiksi ”kirkkokuri”.[20]
Uskonpuhdistuksen jälkeen roomalaiskatolisesta kirkosta erkaantuneissa uusissa protestanttisissa kirkoissa ekskommunikaatiot jatkuivat aluksi niin, että valtio osallistui ekskommunikoidun rankaisemiseen.[2] Esimerkiksi Württembergin avioliittosäädöksessä vuodelta 1553 määrätään esiaviollisesta sukupuoliyhteydestä rangaistukseksi vangitseminen tai yhteisöstä karkottaminen sekä ekskommunikointi kirkosta.[25] 1600-lukuun mennessä käytäntö oli hitaasti poistunut käytöstä lukuun ottamatta muun muassa Skotlantia ja Pohjois-Amerikan siirtomaita. 1950-luvulle tultaessa ekskommunikaatiota annettiin protestanttisessa maailmassa enää vain joissain papiston harhaoppitapauksissa episkopaalisessa ja presbyteerisessä kirkossa, joissa 1900-luvulla oli huomiota herättäneitä harhaoppi-oikeudenkäyntejä. Pienet ja ankarat Pohjois-Amerikan protestanttiset kirkot ovat myös säilyttäneet ekskommunikaation kirkkokurin keskeisenä elementtinä.[2]
Protestanttisessa Saksassa ekskommunikaatio on jälleen toisen maailmansodan jälkeen tullut jossain määrin merkittävämmäksi, kun joidenkin jäsenkirkkojen sääntöihin on otettu määräys ehtoolliseen osallistumisen kieltämisestä. Rangaistuksesta määrää pappi ja seurakunnan johtajat varoituksen jälkeen ja siitä voi valittaa. Käytännössä rangaistuksen toimeenpanon valvonta on kuitenkin vaikeaa.[7]
Luterilainen kirkko
Nykyään luterilaisessa kirkossa käytännöt vaihtelevat paikalliskirkoittain, vaikka valistuksen myötä rangaistuksesta on pääsääntöisesti luovuttu.[7] Luterilaisen maailmanliiton, jonka jäsen myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on[26], mukaan ekskommunikaatio on äärimmäinen kirkkokurin muoto, jota voidaan käyttää vain viimeisenä keinona kirkon ykseyden ja sen jäsenten uskon säilyttämiseksi.[16]
Luterilaisen kirkon opin määrittelevät tärkeysjärjestyksessä Raamattu, kolme vanhakirkollista uskontunnustusta ja luterilaiset tunnustuskirjat. Yksimielisyyden kirjassa määritellyt luterilaisen kirkon tunnustuskirjat ovat Augsburgin tunnustus (1530), Augsburgin tunnustuksen puolustus (1530), Martti Lutherin Iso ja Vähä katekismus (1529), Schmalkaldenin opinkohdat (1537) ja Yksimielisyyden ohje (1577).[27]
Tunnustuskirjoissa viitataan ekskommunikaation kaltaiseen rangaistukseen useassa kohdassa. Lutherin Isossa katekismuksessa todetaan, että ”Röyhkeitä ja hillittömiä on kyllä käskettävä pysymään poissa ehtoolliselta, eiväthän he ole valmiita vastaanottamaan syntien anteeksiantamusta”[28] ja Philipp Melanchthon toteaa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, että ”..rikolliset ja sakramenttien halveksijat suljetaan seurakunnan yhteyden ulkopuolelle”. Näin tehtäessä noudatetaan sekä evankeliumia että vahoja kirkollisia määräyksiä. Määräaikaa ei kuitenkaan panna, sillä ”kaikki eivät ole samaan aikaan soveliaita”.[11]
Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei erota jäseniään kirkon yhteydestä mistään syystä,[29] ja kirkkokurista on tullut lähinnä sielunhoidollinen käsite.[30] [29]
Anglikaaninen kirkko
Anglikaanisen kirkon kanonin B16 ("Of notorious offenders not to be admitted to Holy Communion") mukaan hiippakunnan piispa voi seurakuntapapin esityksestä kieltää seurakuntalaisen osallistumisen ehtoolliseen "ilkeämielisestä ja avoimesta riitelystä lähimmäisen kanssa tai muusta vakavasta ja avoimesta synnistä ilman katumusta".[7][31]
Muut protestanttiset kirkot
Jean Calvin katsoi, että julkisen skandaalin aiheuttavien syntien tapauksessa synnintekijää piti estää osallistumasta ehtoolliseen siihen asti, kun tämä osoittaa katumusta pyrkimyksenään suojella kirkkoa ja tehdä siitä Jumalan kunnian palvelija maan päällä. Toisaalta, Ulrich Zwinglin seuraajat suhtautuivat ekskommunikaatioon varauksellisesti ja pitivät sitä vanhan paavillisen suvaitsemattomuuden jäänteenä.[32] Zwingli katsoi alun perin, että ”Herra itse” oli asettanut ekskommunikaation ja vielä vuonna 1525 oli käytännön kannalla. Perustettuaan Zürichin valtionkirkon hän kuitenkin muutti mielensä ja katsoi sen olevan kirkon edun vastaista.[33]