Arianespace

Arianespace SA:n perustaminen liittyy läheisesti useiden Euroopan maiden haluun jatkaa yhteistä yhteistyötä avaruustutkimuksen alalla ja Euroopan avaruusjärjestön (ESA) perustamiseen, jonka tehtävänä on valvoa tällaista toimintaa vuoden 1973 aikana.^[4] Ennen ESA:n perustamista Ranska oli lobannut uuden eurooppalaisen kertakäyttöisen kantoraketin kehittämistä Europa-raketin korvaajaksi. Niinpä yksi ensimmäisistä ESA:n käynnistämistä ohjelmista oli Ariane-kantorakettiohjelma.^[5] Tämän kantoraketin nimenomaisena tarkoituksena oli helpottaa kaupallisten satelliittien toimittamista geosynkroniselle kiertoradalle.^[6]

Ranska oli suurin osakas Ariane kehitysohjelmassa. Ranskalainen ilmailu- ja avaruustekniikan valmistaja Aérospatiale toimi pääurakoitsijana ja vastasi ajoneuvon kaikkien osien integroinnista, kun taas ranskalainen moottorivalmistaja Société Européenne de Propulsion (SEP) toimitti ensimmäisen, toisen ja kolmannen vaiheen moottorit (kolmannen vaiheen moottorit valmistettiin yhteistyössä saksalaisen ilmailu- ja avaruustekniikan valmistajan MBB:n kanssa). Muita merkittäviä yrityksiä olivat ranskalaiset Air Liquide ja Matra, ruotsalainen Volvo ja saksalainen lentokonevalmistaja Dornier Flugzeugwerke.^[7] Kolmannen vaiheen kehittäminen oli hankkeen keskeinen painopistealue - ennen Arianea vain Yhdysvallat oli koskaan lentänyt kantoraketilla, jossa käytettiin vetykäyttöisiä ylempiä vaiheita.^[8]

Heti Ariane 1:n onnistuneen ensimmäisen koelaukaisun jälkeen 24. joulukuuta 1979 Ranskan avaruusjärjestö Centre national d'études spatiales (CNES) ja ESA perustivat uuden yhtiön, Arianespacen, jonka tehtävänä oli edistää, markkinoida ja hallinnoida Ariane-toimintaa.^[9]

Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Punainen lanka puuttuu, epäjohdonmukaista sepustusta

2000-luvun alussa Arianespace myi puolet niin sanotuista kaupallisista geostationaarisen siirtoradan laukaisuista, eli puolet länsimaiden siviilitietoliikennesatelliittien laukaisuista. Vuodesta 1984 vuoteen 2004 tehtiin Ariane 4 ja Ariane 5 -raketeilla noin 130 kaupallista laukaisua, eli noin 7–8 laukaisua vuosittain. Vuosina 2000–2010 Arianespace laukaisi vuosittain puoli tusinaa Ariane 5 -rakettia, mikä on tuotannon kannattavuuden kannalta liian vähän.

Ariane 4 -kantoraketista tuli erittäin suosittu vuonna 1986, kun Nasan Challenger-avaruussukkula tuhoutui, ja kesti aikansa ennen kuin yhdysvaltalaiset yritykset palasivat kantorakettiensa myyntiin. Tuohon aikaan ei myöskään ollut kilpailua idästä, sillä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kantoraketteja ei länsimainen yritys saanut ostaa. 1990-luvun alkupuolelta lähtien Venäjän Proton ja Ukrainan (ja Venäjän) Zenit ovat olleet yhdysvaltalaisten yhtiöiden kautta myynnissä tietoliikennesatelliittiyhtiöille. Arianespace on itse välittänyt Sojuz-kantorakettilaukaisuja, joita venäläiset myyvät suoraankin. Vuonna 2009 Arianespacen pääjohtaja oli järkyttynyt, kun EU:ssa toimiva Eutelsat tilasi satelliitilleen laukaisun Kiinasta - tällöin Arianespacen johtaja vetosi jopa Yhdysvaltain vientirajoitusääntöihin (ITAR), joita yleensä on Länsi-Euroopassa kritisoitu.^[10]

Etenkin Ranskan valtio ryhtyi vuosina 2009 ja 2010 tuomaan esiin ajatusta Ariane 6 -raketin kehittämisestä ja myös miehitettyjä avaruusaluksia laukaisevan kantoraketin kehittämisestä. Maaliskuussa 2010 Arianespacen toimitusjohtaja Yves LeGall ilmoitti satelliittikonfrenssissa, että lisäkapasiteettia uusien kantorakettien muodossa ei tarvita, koska se ajaisi vain satelliittioperaattorien tavoitetta polkea satelliittien laukaisujen hintoja.^[11] Syyskuun lopulla 2010 Arianespacen johtaja ilmoitti yhtiön tekevän vuonna 2010 tappiollisen tuloksen, joka oli nähtävissä sen rakettien laukaisujen vähäisestä määrästä.^[12]

Loppuvuonna 12 eläköityneen avaruusalan johtajan - ruotsalainen Fredrik Engstrom, Ranskan Philippe Couillard, Bernard Deloffre, Jacques Durand, Claude Goumy, Yves Sillard ja Jacques Villain, Saksan Jörg Feustel-Buechl, Ralph Jaeger, Wolfgang Koschel ja Horst Rauck sekä Espanjan Antonio Fuentes - Toulousen Air and Space Academyn (eräänlainen "think tank"^[13]) puitteissa tekemässä arvioinnissa pohdittiin epärealistisena vaihtoehtona Länsi-Euroopan rakettiteollisuuden alasajoa ja realistisena vaihtoehtona Arianespace-yhtiön hajottamista sekä sen tehtävän asettamista EADS Space Transportationin sisälle. Tämä väitettiin vähentävän ostajalle aiheutuvia kuluja kymmenellä miljoonalla eurolla yhtä Ariane 5 -laukaisua kohden. Arianespace on jakanut osinkoa tai siirtohinnoitellut rakettien osien ostohinnan siten, että Arianespacen omistajat ja alihankkijat eivät kärsi taloudellista tappiota. Tämä on ilmeisesti katettu ESA:n 200 miljoonaa euroa per vuosi tuesta, joka on kulkenut nimellä "European Guaranteed Access to Space" eli EGAS. Länsi-Euroopalla on taattu pääsy omalla raketilla avaruuteen vain, jos Arianespace jatkaa Ariane 5-tuotantoa.^[14] Todellisuudessa annettujen suositusten toteutuessakin myös EADS:n omistajat odottavat katteellista myyntiä. Jopa ESA:n sisään rakennettu raketteja valmistava "valtionyhtiö" oli skenaarioissa mukana - tämä merkinnee sitä, ettei Ranskan avaruushallinto CNES oli valmis pelastamaan luomaansa Arianespacea. Myös ESA:n tietoliikennesatelliittioperaattoreita perimä (3 miljoonaa euroa per laukaistu satelliitti) vero oli esityksen luovissa optioissa vaikka ilman juristista tai taloudellista realismia^[15], vaikka Ranskan presidentti toisti tämän vaatimuksen joulukuussa 2010. Vuonna 2010 Arianespace on vaatinut ESA:n jäsenmaita rahoittamaan sen toimintaa vuosittaisella 120 miljoonalla eurolla, tämä vaatimus on saanut myös ESAn päätösprosessin jatkaa ISS-avaruusaseman rahoittamista vuoteen 2020 asti keskeytymään joulukuun puolivälissä 2010.^[14]

Loppuvuonna 2010 ESAn miehitettyjen lentojen päätösprosessi halvautui Arianespacen vuoden 2010 tappion kattamisen takia. Tammikuussa 2011 Arianespace ilmoittaa tulojensa pudonneen kymmenellä prosentilla 900 miljoonaan euroon, mikä ilmentää yhtiön tarjoaman keskimääräisen laukaisun hinnan pudonneen. Yhtiö ja ESA pitävät selvänä, että Arianespacen tappiosta vastaavat ESA-jäsenmaat.^[16] Arianespace teki 135 miljoonan euron tappion vuonna 2010, 55 miljoonaa euroa katetaan sen kassasta. Pääomistajat CNES ja EADS Astrium Space Transportation panostavat Arianespaceen loput tappiosta.^[17]

Joulukuussa 2011 Arianespace sai CNES:iltä 700 miljoonan euron tilauksen, joka käsittää Guiyanan avaruuskeskuksen kehittämistä.^[18] Tammikuussa 2012 yhtiön arvioidaan tekevän positiivisen tuloksen, edellinen vuosi toi 83 miljoonan euron tappion. Vuoden 2012 alussa yhtiöllä on 4,5 miljardin euron tilauskanta.^[19]

Arianespacen suurin omistaja 74 % osuudella on sen emoyhtiö ArianeGroup. Yhtiön viisi suurinta omistajaa ja niiden omistusosuudet:

• ArianeGroup (62,10 %)
• ArianeGroup (11,59 %)
• MT Aerospace AG (8,26 %)
• Avio SpA (3,38 %)
• S.A.B.C.A SA (2,71 %)

• United Launch Alliance
• International Launch Services
• SpaceX
• Antrix

• Harvey, Brian: Europe's Space Programme: To Ariane and Beyond. Springer Science & Business Media, 2003. ISBN 1-8523-3722-2.