Aleksis Kivi

Kiven isoisoisällä, Johan Stenvallilla, oli ollut Nurmijärven Palojoella sotilastorppa vuodesta 1766. Hänen vanhimmat tunnetut esivanhempansa ovat Yrjö Blomstedtin mukaan Janakkalasta. Hänen äidinisä, Antti Hamberg, eli seppänä Tuusulan Nahkelassa. Aleksis Kiven isänisä, Anders Johan Stenvall, oli merimies. Hänen isänsä, räätäli Erik Stenvall, oli asunut lapsuutensa Helsingissä.^[5]

Lukuisat henkilöt ja tahot ovat etenkin Kiven kuoleman jälkeen väittäneet, että Kiven isä olisi ollut Adlercreutzin aatelissuvun avioton poika. Näin esitti esimerkiksi taidehistorioitsija Jaakko Puokka vuonna 1979 kirjassaan Paloon Stenvallit. Teemu Keskisarja pohti asiaa vielä vuonna 2018 Kivi-elämäkerrassaan Saapasnahka-torni,^[9] vaikka tutkijat olivat jo aiemmin kyseenalaistaneet Kiven sukulaisuuden Adlercreutzeihin.^[10][11][12] Vuonna 2019 Y-kromosomiin eli isälinjaan perustuva DNA-testi osoitti viimein, että Kiven veljen jälkeläiset ovat samaa isälinjaa kuin Kiven isoisän veljen jälkeläisten isälinja. Samassa yhteydessä tutkittiin myös Adlercreutzin suvun edustajan DNA, ja se edusti aivan eri haploryhmää.^[13]

Aleksis Stenvall syntyi vuonna 1834 Nurmijärvellä, Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin (1798−1866) ja Anna-Kristiina Hambergin (1793−1863) perheeseen. Perheessä oli ennestään kolme poikaa, Johannes, Emanuel ja Albert. Aleksilla oli myös 1837 syntynyt sisar Agnes, joka kuoli vuonna 1851 vain 13-vuotiaana.^[5] Veljistä Juhani (Johannes) Stenvall (1825−1908) oli myöhemmin puotipalvelija ja Siuntion Purnuksen ratsutilan ja Nurmijärven Myllymaan tilan tilanvuokraaja. Emanuel (Manu) Stenvall (1828−1885) toimi pitäjänräätälinä. Albert (Alpertti) Stenvall (1831−1913) oli torppari ja räätäli Nurmijärven Raalassa ja Tuusulassa.^[14][15]

Kirjallisia taipumuksia Aleksis osoitti ilmeisen varhain uhotessaan kotiväelle ”rupeavansa runebergiksi”.^[16] Aleksis Stenvall kirjoitti etunimensä muodossa Alexis ja esiintyi läpi elämänsä Stenvallina. Kivi oli lähinnä kirjailijanimi.^[5]

Kiven äidinkieli oli suomi, mutta hänen vanhempansa osasivat myös ruotsia.^[11] Aleksis Kivi oppi ruotsin kirjakielen taidon muutettuaan 12-vuotiaana Helsinkiin ja käytyään koulua, mikä oli edellytys ylioppilaaksi ja papiksi lukemiselle.^[5] Äiti toivoi Aleksista tulevan pappi.^[11]

Varojen puute pakotti Kiven keskeyttämään säännöllisen koulunkäynnin ja eroamaan kolmannelta luokalta vuonna 1852. Sen jälkeen hän jatkoi lukujaan yksityisesti ja valmistui ylioppilaaksi 23-vuotiaana syksyllä 1857. Vuosina 1821–1868 ylioppilaaksi kirjoitti vain seitsemän nurmijärveläispoikaa. Näistä seitsemästä Aleksis oli ainoa säädytön, kun taas kaikki muut olivat säätyläislapsia. Ylioppilasvuotenaan 1857 Kivi päätti luopua pappishaaveesta ja ryhtyä suomen kielen kirjailijaksi.^[5]

Yliopisto-opintojen jälkeen Kivi muutti Siuntioon, ensin vuokra-asumukseen, mutta sittemmin hän löysi häntä parikymmentä vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin, joka antoi hänen asua täysihoidossa käytännöllisesti katsoen vastikkeetta. Myöhemmät tutkijat ovat väitelleet siitä, oliko Kiven ja Lönnqvistin välinen suhde eroottinen. Siuntiossa, Fanjunkarsin torpassa, Kivi kirjoitti muun muassa Seitsemän veljestä kolmeen eri kertaan.^[11][17][18]

Kiven merkittävin tukija oli Fredrik Cygnaeus, jolle Kivi suoritti ylioppilastutkinnon. Cygnaeus asetti toistuvasti koko asiantuntemuksensa ja arvovaltansa Kiven kirjailijanuran tueksi. Taloudellista tukea Kivi sai myös Julius Krohnilta ja tämän isältä.^[11][19]

Kiven parhaita ystäviä oli joukko J. V. Snellmanin suomalaismielisiä kasvatteja Pohjalaisesta osakunnasta: Jaakko Forsman, Johan Calamnius ja C. G. Swan. Muita Kiven tärkeitä ystäviä olivat Robert Svanström, Adolf Theodor Forssell, Ernst Albert Forssell, Emil Nervander, Thiodolf Rein ja Viktor Löfgren-Lounasmaa.^[6] Vuoden 1869 Lea-näytelmän esityksestä lähtien Kiven näytelmiä tutuksi tehnyt teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom oli Kiven ystävä vuodesta 1864. Parhaaksi ystäväkseen hän on kirjeissään maininnut edellä mainitun koulu- ja opiskelutoverinsa metsänhoitaja Robert Svanströmin.^[5]

Kivi oli innokas erälläkävijä, metsästäjä ja linnustaja. Luonto oli Kivelle konkreettinen innoituksen lähde, ja suomalainen luonto on merkittävässä osassa hänen teoksissaan.^[20][21]

Kivellä ei ollut lainkaan säännöllisiä tuloja. Hän kärsi elämänsä viimeisinä vuosina unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. Rahapula, velat, kirjojen heikko menekki, professori August Ahlqvistin ainainen kritiikki ja pakollinen maaseudulla asuminen masensivat Kiveä.^[22]

Kivi oli kärsinyt koko ikänsä kivuista ja ruumiillisesta heikkoudesta ja sairasti lisäksi lavantaudin useampaan otteeseen. Hänen kunnossaan tapahtui selvä käänne huonompaan keväästä 1870 alkaen, ja hän alkoi kärsiä muun muassa kovasta päänsärystä, sydänoireista, pahoinvointikohtauksista ja lämmönsäätelyn häiriöistä.^[23]

Kiven romaani Seitsemän veljestä julkaistiin ensin Novelli-kirjaston vihkosina.^[24][25] Ahlqvistin kritiikin jälkeen kustantaja keskeytti vihkojen myynnin.^[26][27]. Syynä oli se, että Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvist, joka oli teilannut kaikki Kiven aiemmatkin teokset, kirjoitti heti romaanin ilmestyttyä Finlands Allmänna Tidningissä julkaistun murhaavan arvostelun. Lukuisat ihmiset yhtyivät Ahlqvistin moitteisiin ilman, että kukaan olisi noussut puolustamaan romaania.^[28]

Kivi alkoi saada syksyllä ohimeneviä ”mielenhäiriökohtauksia”, ja hänet toimitettiin keväällä 1871 Helsingin Uuteen Klinikkaan, josta hänet lähetettiin edelleen Lapinlahden mielisairaalaan. Lapinlahdessa Kiven sairaus diagnosoitiin krooniseksi melankoliaksi, jonka arveltiin johtuvan verenvähyydestä, juoppoudesta ja loukatusta kirjailijakunniasta. Hoitoina käytettiin kiniiniä, ulostus- ja yskänlääkkeitä sekä morfiinia^[26][23].

Kivi oli puhekykyinen vielä kesäkuussa sairaalaan joutuessaan, mutta menetti syksyn aikana puhe- ja liikuntakykynsä eikä tunnistanut lopulta edes veljeään. Kivi kotiutettiin helmikuussa 1872 lääkäreiden havaittua, ettei hoidoilla ollut suotuista vaikutusta potilaan kuntoon. Alpertti-veli otti hänet tuolloin asumaan luokseen Tuusulan Syvälahteen, jossa hän kuoli vain 38-vuotiaana joulukuussa 1872.^[28] Hänen viimeiset sanansa olivat: "Minä elän."^[21]

Kiven todellisesta sairaudesta ja kuolinsyystä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Psykiatri Lauri Saarnion mukaan Kiven oireet viittasivat johonkin elimelliseen aivosairauteen. 2010-luvulla esitettiin, että Kiven oireet ja kuolema olisivat johtuneet borrelia-bakteerin aiheuttamasta aivotulehduksesta tai Alzheimerin taudista.^[29] Vuonna 2018 Kiven sairaushistoriaa tutkinut ja aiheesta kirjan julkaissut psykiatri Raimo K. R. Salokangas päätteli muut vaihtoehdot pois sulkien Kiven sairastaneen neurosyfilistä.^[30][31]

Aleksis Kiven hauta on Tuusulan kirkon hautausmaalla.^[32]

Kiven kuoleman jälkeen Ahlqvist kirjoitti häpäisyrunon, joka ilmestyi kokoelmassa Säkeniä (1874):^[33][34]

Eräs runoilija haudastaan

Kiven kirjallisen kehityksen alkuvaiheita leimasi romantiikka, mutta hänen varsinaiset taipumuksensa viittasivat selvästi realismiin. Aleksis Kivi – jota nimeä hän käytti kirjailijanimenä ensi kerran Kullervon käsikirjoituksen yhteydessä 1860 – ei taloudellisten syiden vuoksi voinut lähteä ulkomaille, mutta Turussa hän sentään kävi. Hänen lukeneisuutensa piiri ulottui kuitenkin koulu- ja yliopistokirjoista maailmankirjallisuuteen. Kivi luki kaikkea Heldin ja Corvinin Maailmanhistoriasta kemian analyyseja käsitteleviin teoksiin, sanomalehtiin, Erik Stagneliuksen ja William Shakespearen näytelmiin. Kirjallisia vaikutteita hän sai etenkin Shakespearelta, Miguel de Cervantesilta ja Ludvig Holbergilta.^[4]

Kiven merkittävimmän kirjallisen tuotannon voi katsoa alkaneen sittemmin kadonneesta ruotsinkielisestä näytelmästä Bröllopsdansen.^[4] Vuonna 1860 Kivi voitti Kullervo-näytelmällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa järjestetyn kilpailun.^[11] Palkintotoimikunta esitti lausunnossaan myös huomautuksia, joiden perusteella Kivi ryhtyi tekemään näytelmään korjauksia. Lopullinen versio Kullervo-näytelmästä valmistui vuonna 1864.^[35]

Bröllopsdansenin suomenkielisen version tuloksena syntynyt Nummisuutarit sai vuonna 1865 valtionpalkinnon. Palkinto jaettiin tuolloin ensimmäistä kertaa ja siitä kilpaili muun muassa aikansa johtava kirjailija Johan Ludvig Runeberg.^[5] Kilpailu palkinnosta Runebergin kanssa oli johtanut kiivaaseen polemiikkiin lehdistössä, ja palkintolautakunta oli tarvinnut puolitoista kuukautta päätöksen tekemiseen. Lautakunnan jäsenistä Z. Topelius ja O. Toppelius olivat kannattaneet Runebergin teosta Kungarne på Salamis, mutta Kiven puolella oli ollut useiden lautakunnan jäsenten lisäksi Fredrik Cygnaeuksen arvovalta.^[36] Nummisuutarit on yhä esitetyin kotimainen puhenäytelmä.^[5]

Vuonna 1866 ilmestyivät näytelmät Karkurit, Kihlaus ja Olviretki Schleusingenissä sekä Kiven itse kustantama runokokoelma Kanervala. Seuraavana vuonna ilmestyivät näytelmät Leo ja Liina, Yö ja päivä, Sankarteos, Lea ja Canzio.^[11] Kiven kaikkiaan viidestätoista näytelmästä esitettiin hänen elinaikanaan vain Lea, jonka ensiesityksestä 1869 lasketaan suomalaisen teatterin saaneen alkunsa.^[4]

Kansallisromaanin aseman saavuttanut Seitsemän veljestä julkaistiin 1870 Novelli-kirjaston vihkosina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijakunta antoi romaanista kiittävän lausunnon ja puolusti kirjailijaa seuran kokouksessa August Ahlqvistin murskakritiikin jälkeen. Myöhempiä lukijoita ovat puhutelleet muun muassa romaanin luonnekuvaus, huumori ja rikas kieli^[4].

Kiven näytelmissä ja romaanissa yhdistyvät realismi ja huumori. Yhdistelmä on vieläkin suomalaisen kirjallisuuden leimallisimpia piirteitä. Myös luonnonläheisyys ja sopeutumattomien yksilöiden, kansanihmisten, ymmärtävä kuvaaminen ovat olleen noista ajoista alkaen keskeisiä suomalaisen kirjallisuuden teemoja. ^[37]

Kivestä tuli kansalliskirjailija. Hän oli ensimmäinen suomeksi julkaissut ammattikirjailija.^[38] Hän osoitti työllään, että suomeksi voi kirjoittaa runoja ja näytelmiä, jopa romaanin.^[39] Kivi täytti Snellmanin kansalliskirjallisuudelle esittämät tavoitteet paremmin kuin kansallisromantiikan ajan kirjailijat: hän kirjoitti suomeksi ja kertoi omasta ajastaan.^[37]

Parhaat Kiven näytelmät ovat kuuluneet suomalaisen teatterin vakinaiseen ohjelmistoon. Elokuvasovituksiakin on tehty Nummisuutareista, Seitsemästä veljeksestä, Kihlauksesta ja Kiven elämästä. Hänen teoksiaan on käännetty arviolta 40 kielelle^[40], muun muassa Seitsemän veljestä yli 20 kielelle ja Kullervo-näytelmä on käännetty kiinaksi.^[41]

Kiven valittuja teoksia on ilmestynyt useina laitoksina, ensimmäisen kerran vuosina 1877–1878. Otava julkaisi vuonna 1969 Erkki Tantun kuvittaman kolminiteisen valikoiman Aleksis Kiven mestariteokset.^[42] Kiven teoksista alettiin vuonna 2010 julkaista tekstikriittisiä editioita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamina. Editiot perustuvat käsikirjoitusten ja ensipainosten ja muun alkuperäisaineiston tutkimukseen. Tekstin liitteenä ovat esittely ja laaja kommentaariosio. Toistaiseksi on julkaistu Jyrki Nummen johdolla kirjevalikoima sekä näytelmät Nummisuutarit ja Kullervo.^[43]

Suuret suomalaiset -kilpailussa 2004 Kivi äänestettiin yhdeksännelle sijalle.^[44]

Aleksis Kivestä ei tiettävästi ole säilynyt yhtään valokuvaa.^[45] Käsitys Kiven ulkonäöstä perustuu yhteen hänen kuolemansa jälkeen tehtyyn piirrokseen. Kiven ystävä Ernst Albert Forssell piirsi Kiven tämän hautajaisissa arkun ollessa avoimena kirkon pihalla. Tuolloin 18-vuotias taiteilija Albert Edelfelt, joka ei ollut koskaan tavannut Kiveä, teki Forssellin piirroksen pohjalta Pariisissa tarkemman piirroksen, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä toukokuussa 1873 ja johon kaikki myöhemmät Kiveä esittävät maalaukset ja veistokset perustuvat. Forssellin alkuperäinen piirros on kadonnut. Forssell piirsi 15 vuotta myöhemmin ulkomuistista Kivestä hieman toisennäköisen, mutta vähemmän tunnetun kuvan, joka on säilynyt.^[46][47] Lisäksi on olemassa Kiven Albert-veljen vuonna 1903 Yrjö Weilinille myymä pelkistetty siluettikuva, jota on väitetty Kiven koulutoverin J. Lindforsin vuonna 1854 tekemäksi.^[47]

Nykyään Kansallisteatterin aulassa olevan, kuvanveistäjä Erland Stenbergin 1870-luvun lopulla veistämän Kiven marmorisen rintakuvan on myös väitetty perustuneen henkilökohtaisiin muistikuviin kirjailijan ulkonäöstä, sillä on olemassa usean henkilön kautta kulkenut muistitieto, jonka mukaan Stenberg ja Kivi olisivat tunteneet toisensa. Toisten tietojen mukaan Stenberg olisi perustanut veistoksen mainittuun Forssellin piirrokseen Kivestä.^[47]

Aleksis Kiven päivää vietetään hänen syntymäpäivänään 10. lokakuuta, joka on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä ja liputuspäivä. Myös Helsingin yliopiston Eteläsuomalainen osakunta viettää tuolloin vuosipäiväänsä. 1960-luvulle saakka päivä oli Suomen kouluissa yleisesti vapaapäivä. Seitsemällä veljeksellä on ollut vahva asema suomalaisessa kouluopetuksessa.^[4]

Kirjailijan ja runoilijan muistoksi on perustettu Aleksis Kiven Seura vuonna 1941. Turussa on vuodesta 1945 toiminut Turun Aleksis Kivi -kerho. Hänen syntymäkotinsa Nurmijärven Palojoella on entistetty ja järjestetty museoksi 1952. Aleksis Kiven kuolinmökki, jonka Helsingin yliopiston ylioppilaskunta osti Albert Stenvallilta vuonna 1910, on nähtävillä Tuusulassa. Mökissä on nähtävillä Kiven Raamattu ja kuolinsänky.^[48] Kirjailijan asuinpaikkoja merkitseviä muistolaattoja on Helsingin Katajanokalla, Forumin liikekeskuksessa, Tapaninkylässä ja Kaartinkaupungissa.^[49] Venäläiset purkivat vuokra-aikanaan Siuntiossa sijaitsevan Fanjunkarsin torpan, jossa Kivi kirjoitti pääosan tuotannostaan. Uusi Fanjunkars vihittiin kulttuuritaloksi 2006.^[50] Vuodesta 1953 lähtien Aleksis Kiven synnyinseudulla, Nurmijärven Palojoella, on järjestetty kesäisin Kivi-juhlat-teatteritapahtuma, jossa esitetään Kiven tuotantoa. Esityspaikka on Kiven lapsuuden leikkipaikka.

Aleksis Kiven katu löytyy useista Suomen kaupungeista, muun muassa Helsingin Alppiharjusta ja Tampereen keskustasta.^[51] Helsingin Alppiharjuun Kiven syntymän 100-vuotisjuhlavuonna 1934 valmistunut Suomen silloin suurin kansakoulu nimettiin Aleksis Kiven kouluksi. Nykyisin se on yhtenäinen vuosiluokkien 1-9 peruskoulu.^[52][53]

Vuonna 1938 löydetty pikkuplaneetta 4181 Kivi on nimetty Aleksis Kiven mukaan.^[54]

Kiven elämästä on tehty seuraavat elokuvat:^[55]

• Minä elän, ohj. Ilmari Unho 1946. Aleksis Kiveä näytteli Rauli Tuomi.
• Aleksis Kivi, ohj. Tapani Itäranta 1984. Aleksis Kiveä näytteli Asko Sarkola.
• Aleksis Kiven elämä, ohj. Jari Halonen 2002. Aleksis Kiveä näytteli Marko Tiusanen.

Harri Saksala on säveltänyt ja levyttänyt Kiven runoja albumillisen. Yksitoista teosta sisältävä Aleksis Kivi -levy ilmestyi vuonna 1984.^[56] Einojuhani Rautavaara on säveltänyt Aleksis Kivi -oopperan, joka kertoo tyylitellysti Kiven elämästä. Oopperassa käytetään runsaasti sekä Kiven omia että hänen vastustajansa August Ahlqvistin tekstejä.^[57]

Pääartikkeli: Aleksis Kiven patsaat ja muistomerkit

Aleksis Kivestä on yhteensä 11 patsasta ja muistomerkkiä.

Helsingin Rautatientorilla, Kansallisteatterin edessä on vuonna 1939 pystytetty Wäinö Aaltosen veistämä Aleksis Kiven patsas. Nurmijärven kirjaston edessä olevassa puistikossa on Aukusti Veuron vuonna 1934 veistämä patsas.^[11]

Kiven rintakuvat ovat Nurmijärven yhteiskoulun juhlasalissa ja Erland Stenbergin (1879) veistämä Kansallisteatterissa. Stenberg suunnitteli myös kirjailijan hautapatsaan (1877).^[58]

Tampereella Kirjastonpuistossa on Wäinö Aaltosen veistämä, vuonna 1928 paljastettu veistos Runoilija ja muusa. Turun yliopiston silloisen päärakennuksen, entisen Hotelli Phoenixin edustalla paljastettiin vuonna 1949 Wäinö Aaltosen Aleksis Kiven patsas, joka pystytettiin uudelleen vuonna 1962 teatteritalon edustalle.^[59] Myös Mäntän Keskustorilla on Wäinö Aaltosen Aleksis Kiven muistopatsas (1930).^[58]

Tuusulan Hyrylässä, Jääkärin puistossa on Alpo ja Nina Sailon veistämä Aleksis Kiven patsas Metsän poika (1984).^[60]

• Kullervo (1859/1864)
• Lea (julkaistiin 1869)
• Nummisuutarit (1864)
• Karkurit (1865)
• Kihlaus (1866)
• Olviretki Schleusingenissa (1866)
• Yö ja päivä (1866)
• Leo ja Liina (1867)
• Canzio (1868)
• Alma (1869; loppuosa kadonnut)
• Margareta (julkaistiin 1871)
• Selman juonet

• Seitsemän veljestä (1870).

• Kanervala (1866)
• Runot; Lyhyet kertomukset (1916).

• Vuoripeikot. Tarina Nurmijärveltä (1864)
• Eriika (1859)
• Koto ja kahleet (1850-luvulta)
• Aleksis Kiven tarinoita. Kuvittanut Matti Visanti. Kustannusyhtiö Nide Oy, Hämeenlinna (ei julkaisuvuotta).

• Aleksis Kiven kirjeitä digitoituna vuosilta 1855-1868. Agricola-Suomen historiaverkko. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
• Kivi, Aleksis: Kirjeet: Kriittinen editio. Toimittaneet Juhani Niemi (päätoimittaja), Sakari Katajamäki, Ossi Kokko, Petri Lauerma ja Jyrki Nummi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1386, Helsinki: SKS 2012. ISBN 978-952-222-390-6

• Alex Matson, Seven Brothers. 1. laitos, New York: Coward-McCann, 1929. 2. laitos, Helsinki: Tammi, 1952. 3. laitos, toim. Irma Rantavaaran, Helsinki: Tammi, 1973.
• Impola, Richard A., Seven Brothers. New Paltz, NY: Finnish-American Translators Association, 1991.
• Douglas Robinson, Heath Cobblers (Nummisuutarit) and Kullervo. St. Cloud, MN: North Star Press of St. Cloud, 1993.
• Douglas Robinson, The Brothers Seven. Bucharest, Romania: Zeta Books, 2017.

• Keskisarja, Teemu: Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala, 2018. ISBN 978-952-234-497-7.
• Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan. Aurinkokuntamme kiehtova nimistö. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2003. ISBN 952-5329-25-9.
• Suomalainen tietosanakirja 4, kanar–kär, s. 307–308. Espoo: Weilin + Göös, 1990. ISBN 951-35-4648-9.
• Suuri henkilökirja, s. 336. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26140-8.
• Aleksis Kivi – Kansalliskirjailija Nurmijärven kunta, Kirjasto- ja kulttuuripalvelut. Viitattu 28.3.2016.
• Sihvo, Hannes: ”Kivi, Aleksis (1834–1872)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 201–207. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.3.2016).

• Aaltonen, Jukka & Lahti, Ilpo & Salminen, Jouko K.: Nyt ei auta pelko eikä vapistus. Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä. Turku: Turun Aleksis Kivi -Kerho, 2015. ISBN 978-952-93-5532-7.
• Holma, Jaakko: Totta vai tarua? ― Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous. pro gradu. Jyväskylän yliopisto, 2011. Teoksen verkkoversio (viitattu 28.3.2016).
• Juutinen, Juha: Linnut Aleksis Kiven tuotannossa. Lintumies 4/1985, s. 174–181.
• Ketonen, Oiva: Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-16013-X.
• Kinnunen, Aarne: Nummisuutarit komedia viidessä näytöksessä. 1994.
• Kinnunen, Aarne: Aleksis Kiven näytelmät. Analyysi ja tarkastelua ajan aatevirtausten valossa. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
• Kivi, Aleksis: Kirjeet. Kriittinen editio. Päätoimittaja Juhani Niemi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-390-6.
• Lehtonen, J. V.: Nurmijärven poika. Kuvia Aleksis Kiven elämästä. Helsinki: Otava, 1934. ISBN 978-951-0-34891-8.
• Meri, Veijo: Aleksis Stenvallin elämä. 4. täydennetty painos (1. painos 1973). Helsingissä: Otava, 1975. ISBN 951-1-10489-6.
• Meri, Veijo: Elon saarel tääl. Aleksis Kiven taustoja. Helsingissä: Otava, 1984. ISBN 951-1-07994-8.
• Rahikainen, Esko: Kivi. Jyväskylä: Gummerus, 1984. ISBN 951-20-2525-6.
• Rahikainen, Esko: Lumivalkea liina. Aleksis Kivi ja rakkaus. Helsinki: Like, 1998. ISBN 951-578-579-0.
• Rahikainen, Esko: Metsän poika. Aleksis Kiven elämä. Helsingissä: Ajatus, 2004. ISBN 951-20-6677-7.
• Rahikainen, Esko: Impivaaran kaski. Aleksis Kivi kirjallisuutemme korvenraivaajana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-107-0.
• Robinson, Douglas: Aleksis Kivi and/as World Literature. Leiden–Boston: Brill.
• Salokangas, Raimo K. R.: Aleksis Kiven elämä ja sairaudet. Psykiatrian tutkimussäätiö, 2018. ISBN 978-952-5166-28-6.
• Sihvo, Hannes: Elävä Kivi: Aleksis Kivi aikanansa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-421-5.
• Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi. Elämä ja teokset. 6. painos (1. painos 1915). Helsinki: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12389-7.
• Yli-Paavola, Jaakko & Laaksonen, Pekka (toim.): Tulinuija: Aleksis Kiven seuran albumi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-135-3.

• Lisää luettavaa aiheesta Aleksis Kivi on Wikiaineistossa
• Sitaatteja aiheesta Aleksis Kivi Wikisitaateissa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksis Kivi Wikimedia Commonsissa

• Vapaasti ladattavia Aleksis Kiven e-kirjoja Kansalliskirjaston Klassikkokirjastossa, Projekti Lönnrotissa sekä Project Gutenbergissa.
• Aleksis Kiven runot, Runosto.net.
• Tiet lähteisiin: Aleksis Kivi SKS:ssa (Arkistoitu – Internet Archive) -verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.
• Aleksis Kivi -korpus (SKS). (Arkistoitu – Internet Archive) Toim. Sakari Katajamäki, Ossi Kokko ja Elina Kela. Fin-clarin: Finnish Language Resource Infrastructure / CSC – Tieteen tekniikan keskus: Kielipankki 2013. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa laadittu korpus Aleksis Kiven kirjeistä, teoskäsikirjoituksista ja kirjailijan elinaikana julkaistuista painoksista.)
• Aleksis Kiven Seura.
• Kivi-juhlat.
• Nurmijärven kunta: Aleksis Kiven syntymäkoti. (Archive.org)
• Kivijalka. Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden järjestämien Kivijalka-seminaarien aineistoa 1999–2002
• Sarvipäiden saartamana – Aleksis Kiven kirjailijavuodet.
• Nurmijärven Aleksis Kivi -sivuston sisällysluettelo
• Kivi, Aleksis hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• V. Tarkiainen, Aleksis Kiven oleskelusta Siuntiossa SKS 1934, Tiivistelmät lopussa: (ruotsiksi, saksaksi)
• Aleksis Kivi Lapinlahden mielisairaalassa.
• Aleksis Kiven elämänpiiri (kartta)

Ylen Aleksis Kivi -aineistoa

• Aleksis Kivi. Yle Elävä arkisto.
• Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10. Yle
• Aleksis Kiven jäljillä, Suomen Kuvalehti, 6.10.1934, nro 41, s. 24, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Aleksis Kiven hautajaiset. Nimimerkki E. N:n, Emil Nervanderin, v. 1901 Nuoressa Suomessa julkaisema kirjoitus, Suomen Kuvalehti, 6.10.1934, nro 41, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Oppiminen.

• Yle Elävä arkisto: Olviretki Schleusingenissa -kuunnelma (1961).
• Aleksis Kiven Seitsemän veljestä äänikirjana. Yle Areena.
• Aleksis Kivi: hullu nero vai pelkästään nero? Aristoteleen kantapää. Yle Areena. Radio 1.