Aku Korhonen
August Aleksander ”Aku” Korhonen (29. joulukuuta 1892 Käkisalmi – 5. syyskuuta 1960 Helsinki)[2] oli suomalainen näyttelijä. Hän oli koomisista elokuvarooleistaan tunnettu kansansuosikki, mutta teki myös pitkän teatteriuran monipuolisena luonnenäyttelijänä. Hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa 33 vuotta ja esiintyi yli 70 elokuvassa. Korhonen oli vuosina 1936–1944 Suomen Filmiteollisuuden sopimusnäyttelijä. Hänet palkittiin elokuva-alan Jussi-patsaalla kolme kertaa, yhteensä neljästä sivuosasta.
| Aku Korhonen | |
|---|---|
 Aku Korhonen Lapatossun roolissa. | |
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | August Aleksander Korhonen |
| Syntynyt | 29. joulukuuta 1892 Käkisalmi, Suomen suuriruhtinaskunta |
| Kuollut | 5. syyskuuta 1960 (67 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1924–1957 |
| Merkittävät roolit |
|
| Palkinnot | |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| Svensk Filmdatabas | |
Yksi Korhosen tunnetuimpia hahmoja on laiska mutta hyväntahtoinen Lapatossu, jota hän tulkitsi kolmessa elokuvassa sekä rintamakiertueilla toisen maailmansodan aikana.
Varhaiselämä
Aku Korhosen isä oli maallikkosaarnaaja Kalle Korhonen (1857–1931), joka sokeutui Akun ollessa kaksivuotias. Hän oli ammatiltaan muurari ja kotoisin Kuopiosta. Perheessä oli 11 lasta, minkä vuoksi kahdeksanvuotias Aku siirtyi lestadiolaisten kummivanhempiensa kasvatettavaksi Joensuuhun vuonna 1900. Hän kävi viisi luokkaa Joensuun Lyseota.[3] Jo kouluaikoina nuorta Akua kiinnostivat erityisesti teatteri, urheilu ja voimistelu.[4]
Kasvattivanhempiensa mieliksi Korhonen aloitti apteekkialan opiskelun Kurkijoella, mutta harrasti innokkaasti teatteria ja liittyi 22-vuotiaana Suomen Näyttämö -kiertueelle vuonna 1914. Heikosti menestynyt kiertue meni konkurssiin jo seuraavana keväänä, minkä jälkeen Korhonen hakeutui avustajaksi Tampereen Teatteriin. Jäätyään ilman kiinnitystä hän päätyi ensin järjestäjän apulaiseksi Viipurissa toimineeseen Suomalaiseen Maaseututeatteriin ja sitä kautta näyttelijäksi. Vuoden 1918 sisällissodan aikana Korhonen osallistui Viipurin taisteluun valkoisten joukoissa.[4]
Ura
Teatteriura
Korhosen näyttämöroolit Viipurissa olivat aluksi lähinnä vaatimattomia, mutta kehittivät vähitellen hänen näyttelijäntaitojaan. Teatterin muutettua nimensä Viipurin Näyttämöksi myös hänen roolinsa alkoivat vähitellen kasvaa. Korhosen ensimmäinen suurempi osa oli Kustaa Vaasa -näytelmän Göran Persson.[5]
Korhonen siirtyi Helsinkiin työväenyhdistyksen perustamalle Kansan Näyttämölle keväällä 1922, jolloin hän oli jo niittänyt mainetta luonnenäyttelijänä. Sieltä hän siirtyi edelleen Suomen Kansallisteatteriin jo parin vuoden kuluttua. Vuodesta 1927 lähtien Korhonen näytteli Kansallisteatterissa yhtäjaksoisesti 33 vuoden ajan. Välissä hän palasi vielä kahdeksi vuodeksi Eino Jurkan johtamalle Viipurin Näyttämölle. Siellä Korhonen vietti myös 10-vuotistaiteilijajuhlaansa Victorien Sardoun näytelmässä Rouva Suorasuu, jossa hän tulkitsi mustasukkaisuutta potevaa Napoleonia. Hän näytteli onnistuneesti myös Jurkan ohjaaman Peer Gyntin vaativan nimiroolin.[4]
Ensimmäiset voittonsa Kansallisteatterissa Korhonen saavutti jo aloitussyksynään, jolloin hän teki keinottelevan Bacheletin roolin ranskalaisessa yhteiskuntasatiirissa Kunnian kauppiaat. Tässä roolissa Korhonen ilmensi onnistuneesti satiirista ihmiskuvaa. Toinen samantyylinen, vaativa tehtävä oli koronkiskuri Corbaccion rooli Stefan Zweigin muokkaamassa Volponessa. Korhonen sai myös Marcel Pagnolin näytelmän Herra Topaze nimiroolissa osoittaa laaja-alaista luonnekomiikan hallintaa.[4]
Yksi Korhosen merkittävimpiä roolitöitä Kansallisteatterissa oli Paavali I näytelmässä Itsevaltiaan kuolema. Hänen onnistui rakentaa tasapainottomasta keisarista psykologisesti perusteltu, traaginen ihmiskuva. Näytelmän ensi-ilta oli vuonna 1938, ja sen ohjasi Eino Kalima. Alkoholisoituneen mutta sydämellisen Sid-enon rooli Eugene O’Neillin näytelmässä Oi nuoruus kuului Korhosen taiteellisiin voittoihin. Saman roolin hän näytteli toisen kerran 23 vuotta myöhemmin 45-vuotistaiteilijajuhlassaan; tuolloin tulkinta oli pelkistynyt ja vakavoitunut. Korhosen näyttämöuran viimeiseksi työksi jäi Arvi Kivimaan ohjaama Swedenhielmit, jossa hän vaikuttavasti tulkitsi kiristäjä Erikssonin persoonaa.[4]
Elokuvaura
Aku Korhonen esiintyi kaikkiaan 76 elokuvassa. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli vuoden 1924 mykkäfilmi Suursalon häät, jossa hän näytteli rovastia. Seuraavat elokuvatyöt olivat Carl von Haartmanin ohjaamat Korkein voitto ja Kajastus. Ensinmainitussa Korhonen näytteli juutalaista vakoojaa ja toisessa kenraalikuvernööri Bobrikovia. Tuolloin Elokuva-lehti kirjoitti suomalaisen elokuvan saaneen hänestä mainion konnan. Vakituista roisto-osien esittäjää Korhosesta ei kuitenkaan tullut. 1930-luvun puolenvälin jälkeen hänen rooleikseen vakiintuivat lämpimän koomiset kansanmiestyypit. Korhonen ja kirjailija Agapetus olivat tuttu yhdistelmä monissa suomalaisissa komedioissa, kuten Asessorin naishuolet (1937).[4]
Lapatossu
Korhonen näytteli huumorihahmo Lapatossua kolmessa Lapatossu-elokuvassa, joista ensimmäinen valmistui 1937. Sarja jouduttiin lopettamaan toisen päänäyttelijän Kaarlo Kartion kuoltua. Korhonen jatkoi kuitenkin hahmon esittämistä elokuvien ulkopuolella, erityisesti talvi- ja jatkosodan aikana. Korhonen esitti hahmoa rintamilla suomalaissotilaita varten järjestetyissä ikäväntorjuntailloissa sekä radiossa. Lapatossun on arvioitu olleen eräs suosituimmista viihdehahmoista sodanaikaisessa Suomessa.[6] Korhonen kuitenkin lopetti hahmon esittämisen sodan päätyttyä.[7]
Muut elokuvaroolit
| ” | ”Ikivanha tonttu-ukko on hyvä esimerkki Aku Korhosen paneutumisesta pieneenkin rooliin. – – Kasvoja kehysti naavainen, homeinen parta ja kun Aku päästi vanhan tontun inisevän äänen, ei voinut muuta kuin ihmetellä, että siinäpä vasta vanha tonttu! – –” | ” |
– Edvin Laine Aku Korhosen roolityöstä Prinsessa Ruususessa[8] | ||
Valkokankaalla Korhonen oli erään luonnehdinnan mukaan ”salaviisas, lempeäkatseinen humoristi joka ratkoi sovinnollisuuden hengessä ristiriitoja ja saattoi yhteen rakastavaisia”. Korhosen maineikkaimpia koomisia elokuvaosia olivat Salttu elokuvassa Pohjalaisia (1936), Antti Ihalaisen rooli Maiju Lassilan teokseen perustuvassa elokuvassa Tulitikkuja lainaamassa (1938) ja Ilmari Turjan näytelmään perustuvan Särkelä itte-elokuvan (1947) Heroja.[2]
Korhonen menestyi dramaattisissakin rooleissa, usein melodraamojen tapahtumia todistavana vanhuksena. Hän esitti yhtä luontevasti juurevia kansanmiehiä sekä sivistyneitä auktoriteetteja. Hänen roolikirjonsa ulottui jätkistä professoreihin, hamppareista tohtoreihin ja vanhoista isännistä tuomareihin.[4] Korhosen tunnetuimpia vakavia sivuosia olivat muun muassa juoppo käräjäkirjuri Gran elokuvassa Jumalan tuomio (1939) sekä Tuomari Martan (1943) kihlakunnantuomari Schroderus.[2] Päärooli menestyselokuvassa Yövartija vain... (1940) katsotaan yhdeksi Korhosen mestaritöistä, sillä hänen suorituksessaan pilkahteli esiin myös tervettä ja raikasta huumoria muutoin vakavasävyisessä teoksessa.[9]
Aku Korhonen näytteli Mika Waltarin romaaniin perustuvassa elokuvassa Vieras mies tuli taloon (1938) vanhaa Hermannia. Hän esitti saman roolin myös vuoden 1957 filmatisoinnissa Vieras mies, ja sai roolistaan Jussi-patsaan. Elokuva jäi Korhosen uran viimeiseksi, sillä hän oli tuolloin jo vaikeasti sairas.[4]
Muutkin Jussi-palkintonsa Korhonen sai draamaelokuvista: vuonna 1948 hänet palkittiin sivuosa-Jussilla yhteisesti rooleistaan elokuvissa Pikajuna pohjoiseen (1947) ja Laitakaupungin laulu (1948). Vuonna 1953 hän sai Jussi-patsaan roolistaan Savelan Eetuna elokuvassa Sillankorvan emäntä. Korhonen palkittiin myös Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948.[10]
Henkilökuva
Korhosta on yleisesti pidetty rauhallisena ja sydämellisenä, mutta pidättyväisenä ihmisenä. Hän ainakin valikoi seuransa tarkemmin kuin Uuno Laakso. Korhonen oli myös työtoverina sympaattinen ja kannusti nuorempia kollegoitaan. Hänet oli kuitenkin samastettu Lapatossun hahmoon vahvasti, minkä vuoksi häntä usein turhautti se, että myös omana itsenään häneltä odotettiin vain huumoria.[11]
Aku Korhonen rakensi roolejaan huolella ja yksityiskohtiin keskittyen. Hänen työskentelyään roolihahmon parissa on kuvattu älykkääksi, kuivan ironiseksi ja jopa laskelmoivaksi. Jos näytelmässä oli pelattava korttia, hän suunnitteli jokaisen kortinlyönninkin erikseen.[12] Korhosta on pidetty suomalaisen kansanmiehen ja sovinnollisuuden ikonina niin elinaikanaan kuin sen jälkeen. Hänen persoonassaan kiteytyi suomalaisen elokuvan pyrkimys rakentaa kansallisen yhtenäisyyden tunnetta. Korhonen myös itse korosti usein suomalaisuuden merkitystä työssään ja ilmaisi arvostuksensa suomalaiseen maaseutuväestöön rehellisenä ja aitona yleisönä. Hän myös arvosti kypsyyttä ja uskoi sen tuovan jatkuvaa kehitystä näyttelijäntyöhön.[4]
Omina esikuvinaan Korhonen piti etenkin näyttelijä Iivari Paateroa, jolta hän sai rohkaisua uransa alussa. Korhosen oppi-isä ja ystävä oli myös runoilija Aaro Hellaakoski, joka avarsi hänen näköalojaan taiteen suhteen.[4]
Yksityiselämä
Aku Korhonen oli naimisissa kaikkiaan kolme kertaa, mutta hänellä ei ollut lapsia.[4] Korhosen veli oli kansanedustaja Janne Korhonen.[13]
Korhonen kuoli 67-vuotiaana syyskuussa 1960 sairastettuaan pitkään syöpää.[14] Hänet on haudattu Kansallisteatterin näyttelijöiden yhteishautaan Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.[15]
Muuta
Helsingin Pohjois-Haagassa on Aku Korhosen tie.[16]
Filmografia
|
|
Lähteet
- Heikkilä, Ritva (toim.): Aku Korhonen: Näyttelijä ja ihminen. Porvoo: WSOY, 1961.
- Marjamäki, Tuomas: Naurattajat. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37-4723-7.
- Niiniluoto, Maarit: On elon retki näin, eli miten viihteestä tuli sodan voittaja. Helsinki: Kirjayhtymä, 1994. ISBN 951-26393-9-4.